Maa vavahtelee arkkipiispa Jukka Paarman jalkojen alla. Talouden taantuma ja jäsenkato horjuttavat kirkon tulopohjaa. Juuri tänään tärinä johtuu kuitenkin siitä, että Turun 120 vuotta vanhaa piispantaloa paalutetaan, jottei se vajoaisi Aurajoen pohjamutiin.
Vaikka kirkon pohja vielä pitää, niin on selvää, että resurssit ovat vähenemässä. Yhteisöverojen tuotto kutistuu, ja se kirpaisee myös kirkkoa. Konkreettisimmin se näkyy hautaustoimessa, jonka kulut ovat jo nyt paljon suuremmat kuin yhteisöveron kautta tuleva korvaus.
Paarma vaatii valtiota nostamaan kirkon 1,75 prosentin yhteisövero-osuutta, joka vielä kymmenkunta vuotta sitten oli kolmisen prosenttia. Valtiovarainministeri Jyrki Kataiselle (kok.) ja pääministeri Matti Vanhaselle (kesk.) kirkon tarpeet on jo tehty tiettäviksi. Tälle vuodelle korotus ei enää ehdi, mutta ellei se tule ensi vuonna, hautausmaat kasvavat kohta heinää.
"Kirkonkin on saatava kompensaatiota, koska kunnatkin sitä saavat", Paarma perustelee vaatimustaan pehmeällä, mutta määrätietoisella äänellä.
Valtio tilittää osan yhteisöverotuotoistaan kirkolle sillä perusteella, että kirkko hoitaa yhteiskunnallisia tehtäviä, joihin kuuluu väestökirjanpito ja kulttuurirakennusten suojelu ja ennen kaikkea hautausmaiden ylläpito.
Viime vuonna pelkät hautaustoimen menot olivat noin 100 miljoonaa euroa. Jos yhteisöveron tuotto putoaa 35-40 miljoonaa niin kuin on ennustettu, kirkon saama vero-osuus noin 70 miljoonaan.
"Hautaustoimen menot eivät pienene, vaikka olisi millainen taantuma. Käppi kasvaa", Paarma varoittaa.
Monille kirkon jäsenille taantuma on jo arkipäivää. Paimenkirjeissään Paarma suosittelee seurakuntia laittamaan lisää resursseja diakoniatyöhön kaikkialla, missä siihen on tarvetta.
"Diakoniatyön asiakkaiden määrä on lisääntynyt viime vuodesta lähtien. Kirkon yhteisen diakoniarahaston avustushakemukset tuplaantuivat ja samanlaista tietoa on tullut seurakunnista. Tänä vuonna työttömyys tuntuu vielä voimakkaammin. Monista seurakunnissa tämän vuoden diakoniamäärärahat on jo käytetty."
Jos rahat loppuvat, perustyöstä ei Paarman mukaan saa tinkiä. Se tarkoittaa diakoniaa, kasvatusta, jumalanpalveluselämää ja sielunhoitoa.
Leikkauslistalla ovat tukitoimet eli hallinto, talous, hautausmaat ja kiinteistöt. Nekin pitää jotenkin hoitaa, mutta kaikki ylimääräiset rönsyt on jätettävä pois.
Resursseja on käytettävä entistä tehokkaammin. Yhteistyötä kuntien ja järjestöjen kanssa pitää kehittää samoin kuin vapaaehtoistyötä, joka kasvoi erityisesti 1990-luvun laman aikana.
"Lama-aika antaa vapaaehtoistyölle uudenlaista potkua", Paarma ennustaa.
Yhteisiä puskureita laman varalle kirkolla ei pahemmin ole. Eläkerahasto turvaa työntekijöiden eläkkeet tiettyyn määrään saakka.
Seurakunnat ovat taloudellisesti itsenäisiä. Toisilla on varallisuutta, toisilla ei. Haitari seurakuntien välillä on Paarman mukaan melko iso.
Seurakunnat maksavat kirkon keskusrahastolle tietyn määrän tuloistaan. Summa käytetään kirkon yhteiseen toimintaan, hiippakuntatoimintaan ja vähävaraisten seurakuntien tukemiseen. Jos taantuma pitkittyy, vähävaraisten seurakuntien määrä kasvaa ja kaikki seurakunnat niiaavat.
Lomautukset ja irtisanomiset ovat mahdollisia myös seurakunnissa, jos on pakko. Kirkkolakia ollaan muuttamassa niin, että myös kirkkoherra voidaan erottaa. Vielä se ei ole mahdollista muuten kuin virkarikoksen takia.
Paarma myöntää, että kirkon hallinto on raskas. Seurakuntien henkilöstöhallintoa ja taloudenhoitoa ollaan keskittämässä muutaman vuoden päästä toteutettavalla heta-hankkeella.
Seurakunnat tietävät, että omaisuutta voi myydä pois, jos on tiukkaa. Kirkot, seurakuntatalot ja hautausmaat eivät ole kovin kysyttyjä, mutta metsää ja maata voi laittaa myyntiin.
Vaikeasta taloustilanteesta huolimatta kirkkohallitus kehottaa seurakuntia investoimaan niin paljon kuin mahdollista ja auttaa sitä kautta yhteiskunnan tilannetta.
Vaikka yhteen hiileen puhaltamista tarvitaan erityisesti tänä aikana, niin perusturvasta huolehtiminen on yhteiskunnan, ei kirkon asia, Paarma korostaa.
"Siinä on tiettyjä pahoja puutteita tällä hetkellä, vaikka tietysti kirkko diakoniatyönsä kautta pyrkii omalta osaltaan olemaan mukana auttamassa. Kirkon tehtävä on auttaa siellä, missä muu apu ei riitä."
Konkreettinen osoitus kirkon ja yhteiskunnan vastuiden vääristymisestä ovat 1990-luvun laman jälkeen syntyneet ja jälleen pitkiksi venyneet leipäjonot. Kirkon diakoniatyöntekijät ovat kuulleet asiakkailtaan, että "sossussa" on neuvottu menemään seurakuntien leipäjonoihin.
Kirkko on jo pitkään kuuluttanut, että leipäjonoista pitäisi päästä kokonaan eroon. Niiden olemassaolo on Paarman mielestä kansallinen häpeä.
"Yhteiskunnan puolelta on hyväksytty, että leipäjonot kuuluvat yhtenä osana huonoimmassa asemassa olevien ihmisten auttamiseen", hän perustelee.
Kirkkohallitus laati hiljattain seurakunnille esirukouksen työttömien ja irtisanottujen puolesta. Paarman mukaan kirkolla on jo paljon kokemusta työttömien auttamisesta. Paikalliset seurakunnat ovat olleet jälkihoidossa mukana, kun sellutehtaita Kemijärvellä ja muualla on lakkautettu.
"Kirkko ei voi mitään sille, että tehtaat lakkaavat ja ihmiset jäävät työttömiksi. Se voi kuitenkin tehdä jotakin, jotta ihminen, joka on tällaisen kohtalon saanut kestää, selviää tilanteesta henkisesti."
Arkkipiispa muistuttaa, ettei kyse ole pelkästä taloudellisesta hädästä. Ongelmat kasaantuvat. Tulee velkaa, vuokrarästejä, masennusta, mielenterveysongelmia ja muita sairauksia.
Paarma toivoo, ettei nyt tapahtuisi 1990-luvun laman kaltaista laajaa ylivelkaantumista, jonka jälkiä hoidetaan vieläkin. Asuntoministeri Jan Vapaavuoren (kok.) ehdottama valtion takaus asuntoluotoille saa arkkipiispalta kannatusta. Hän ehdottaa kirkon diakoniaa yhteistyökumppaniksi.
Paarma muistuttaa, ettei talous ole koko elämä. Ihmisen elämä voi olla yhtä hyvää, vaikka taloudellisesti menisi heikommin.
"Muut asiat tekevät elämän hyväksi. Siksi olisi tärkeää hoitaa elämän perusasioita, hyviä ihmissuhteita ja perhettä", arkkipiispa paimentaa.
Paarma on vakuuttunut siitä, että yhteisillä ponnistuksilla pystymme myös vaikuttamaan siihen, miten vaikeasta tilanteesta selvitään.
Yhteisövero-osuus on kuitenkin vain noin kymmenesosa kaikista kirkon saamista verotuloista, Paarma huomauttaa. Suurin veromäärä tulee yksityisten ihmisten kirkollisveroista eli jäsenmaksuista.
Siksi taantumaakin suurempi ongelma kirkolle on kasvava jäsenkato, jota ei ole pystytty pysäyttämään. Eniten kirkosta eroavat nuoret aikuiset.
"Kun heidän lapsensa jäävät kastamatta, he eivät ole kristillisen kasvatuksen piirissä eivätkä kasta omiakaan lapsiaan", Paarma kuvaa kumuloituvaa ilmiötä.
Buumi lähti Paarman mukaan liikkeelle muutama vuosi sitten, jolloin kirkosta eroaminen tehtiin helpoksi. Samassa yhteydessä vapaa-ajattelijat kampanjoivat voimakkaasti. Pelkästä hyvästä mainonnasta tuskin kuitenkaan oli kyse.
"He osuivat johonkin tarpeeseen, joka oli jo olemassa", Paarma arvelee ja viittaa laajempaa arvomuutokseen.
Kirkosta eroamisen motiiveja on tutkittu paljon myös kirkon omassa piirissä. Näyttää siltä, että nuoret aikuiset pitävät uskoaan yksityisenä asianaan eivätkä kaipaa kirkkoa välikappaleeksi.
Iso mysteeri myös arkkipiispalle on, että jopa 90 prosenttia ikäluokasta käy rippikoulun, mutta suuri joukko heistä eroaa kirkosta viiden vuoden kuluttua.
"Toisaalta ihmiset haluavat olla oman itsensä herroja, mutta toisaalta heissä on myös tarve kuulua turvalliseen yhteisöön. Siitä kertoo sekin, että vapaat ja karismaattiset liikkeet ovat menestyneet hyvin. Kirkon omassa Tuomas-yhteisössä on jotakin samaa yhteisöllisyyttä", Paarma pohtii.
Arkkipiispa tyrmää ajatuksen kotiseurakunnan vapaasta valinnasta. Hän pelkää, että se palvelisi vain niitä, jotka ovat muutenkin aktiivisia. Jotakin ideasta voitaisiin kuitenkin toteuttaa madaltamalla raja-aitoja seurakuntayhtymien sisällä.