Suomen evankelis-luterilainen kirkko on joutunut tukalaan tilanteeseen, josta ei ole helppoa ulospääsyä: kirkon jäsenmäärän lasku jatkuu vääjäämättä, viime vuonna taas puolella prosenttiyksiköllä. Nyt kirkkoon kuuluu 83,1 prosenttia suomalaisista. Ei ole kuin muutama vuosi siitä, kun yhdeksän suomalaisen kymmenestä sanottiin olevan kirkon jäseniä. Nyt pitää puhua kahdeksasta.
Viime vuonna eroaminen oli kaiken lisäksi ennätysmäisen suurta, kun 33 000 kansalaista päätti jättää kirkon. Edellinen lähes yhtä korkea luku mitattiin vuonna 1993. Tuolloin kirkon ovesta kulki ulos 31 000 suomalaista. Tuon ajankohdan lukemaa selitti maan syvä lama. Monelle lähtöön oli puhtaasti taloudellinen syy: kirkollisveron välttäminen.
Selitys oli kirkolle helppo hyväksyä. Mutta kun ovi käy yhä tiuhemmin nyt hyvän talouden aikana, kirkko on ajautunut perimmäisen kysymyksen eteen: onko sen ote kansasta katoamassa?
Kirkon oman tuoreen tutkimuksen mukaan erojen taustalla on useita syitä. Merkillepantavaa on, että enemmistö seurakunnat jättäneistä on nuoria aikuisia. Heidän kuvansa kirkosta ei ole erityisen kielteinen, mutta kirkolla tai sen uskolla ei vain tunnu olevan heille suurtakaan merkitystä.
Tämä ryhmä on kirkon näkökulmasta kaikkein haasteellisin. Edes perinne ei enää tunnu riittävän kirkkoon kuulumisen syyksi. Suomessa näyttää yhä laajemmin valtaavan ajattelu, ettei oman vakaumuksen tueksi tarvita organisaatiota. Tämä tietää sitä, että vaikka uskonnollisuus alkaisi vahvistua, se ei välttämättä toisi väkeä kirkkoon takaisin.
Helppoa ei ole löytää lääkkeitä muihinkaan erojen syihin. Osa lähtijöistä moittii kirkkoa vanhakantaiseksi, kun taas toinen eroajaryhmä lähtee muualta hakemaan voimakkaampaa uskonnollisuutta. Kumman näkemykset ottaa huomioon, kun ne ovat pitkälle ristiriidassa keskenään?
On myös seikkoja, joista voisi olla kirkolle tarttumapinnoiksi. Seurakuntien lähimmäistyötä arvostavat kirkosta etäälläkin olevat. Elämykselliset tapahtumat vetävät ihmisiä mukaan tapahtumiin suurinkin joukoin. Eikä kirkon perussanomaakaan kohtaan tunneta suurta vastustusta.
Lähtökohdat eivät siis ole toivottomat. Onko lopulta niin, että kirkko toimii väärin muodoin? Pitäisikö toimintamuotoja uudistaa selvästi rohkeammin kuin on tehty? Kun kansa ei tule kirkkoon, kirkon pitäisi mennä kansan luo. Tarvitaan suurempaa ennakkoluulottomuutta ja vähemmän laitosmaisuutta.
paakirjoitus@kaleva.fi