Kirkollinen vuosi huipentuu pääsiäisen viettoon ja hiljentymiseen. Pääsiäisrauhaa on tänä vuonna häirinnyt helsinkiläinen pappi Kai Sadinmaa, joka naulasi teesinsä Helsingin tuomiokirkon oveen. Arvo-ovi säilyi kuitenkin ehjänä, sillä ajan tavan mukaan käskyt kiinnitettiin oveen ”jeesusteipillä”.
Radikaalipappina tunnettu Sadinmaa vaatii kymmenessä uudessa käskyssään kirkkoa olemaan oikeudenmukaisempi, rehellisempi ja poliittisempi. Nämä ovat hyviä eettisiä vaatimuksia, jotka sopivat useimmille yhteiskunnallisille liikkeille, miksipä eivät siis myös kirkolle.
Uusissa käskyissä kehotetaan lopettamaan jäsenten kosiskelu, rikkaiden suosiminen ja sijoitusbisnes. Sen sijaan niiden mukaan tarvitaan poliittista evankeliumia unohtamatta homojen oikeutta rakastaa. Teesit kuulostavat yhtä radikaaleilta kuin alkukristillisyyden sanoma, joka tarjosi lohtua myös naisille, lapsille ja orjille.
Vaikka kirkon ravistelu on silloin tällöin paikallaan, kaikesta ei kannata provosoitua.
Kirkon hengellistä sanomaa etsivät eivät ymmärrä, että heitä tarkastellaan jonkin ryhmän tai elämäntavan edustajina eikä yksilöinä. Köyhä tai rikas etsii kirkosta samaa sanomaa, asemasta riippumatta.
Kirkon diakoniatyö auttaa hädänalaisia. Aina voidaan kysyä, tekeekö puritaaninen kirkko riittävästi laupeudentyötä. Parhaimmillaan ajassa elävä kirkko yllättää.
Oulussa kirkon yhteiskunnallinen toiminta sai äskettäin uuden, vuosisatojen saatossa jo unohtuneen roolin. Kansainvälisen työn pastori Árpád Kovács myönsi turvapaikan nuorelle huostaan otetulle oululaistytölle. On lohdullista ajatella, että jos muu ei auta, tiukkaan paikkaan ajettuna voi kääntyä kirkon puoleen.
Pääkirjoitus