Kirkko haluaa lähemmäksi ihmisten hätää suuronnettomuuksien kohdatessa. Onnettomuus ja kriisi voi olla vaikka tehtaan toiminnan lopettaminen yhdeltä paikkakunnalta, jossa se koskettaa suurta ihmisjoukkoa.
Seurakuntien on tämän vuoden aikana saatettava ajan tasalle valmiussuunnitelmansa, joita on pitänyt tehdä vuodesta 1990 lähtien poikkeusoloja varten. Poikkeusolot on mielletty sotilaallisiksi, maan turvallisuuteen liittyviksi asioiksi.
"Maailma on muuttunut, ja sotatila on epätodennäköinen. Sen sijaan ihmisiä saattaa kohdata jokin muu suuri onnettomuus", sanoi Kirkkohallituksen Palvelevan puhelimen sihteeri, rovasti Helena Samulin maanantaina Raudaskylällä, jonne kokoontui hengellisen työn tekijöitä vaihtamaan ajatuksia hengellisestä huollosta suuronnettomuuksissa.
Kirkko on joutunut mukaan kohtaajaamaan suuria onnettomuuksia Samulinin mukaan kylmiltään, ilman suunnitelmia. Tällaisia onnettomuuksia ovat olleet Estonian uppoaminen, Myyrmannin räjähdys, Konginkankaan bussiturma ja tsunami. Tuleva saattaa olla lintuinfluenssan aiheuttama pandemia.
"Kirkkohallitus on antanut uudet ohjeet seurakuntien valmiussuunnitelmia varten. Mukaan on liitetty ohjeet laatia henkisen huollon suunnitelmat. Henkistä huoltoa tarvitaan äkillisen kriisin yhteydessä, ja kun kirkosta on kyse, se antaa hengellistä huoltoa."
Helena Samulinin mukaan asia ei ole uusi. Suomessa on alettu antaa tukea traumaattisissa tilanteissa 1980- ja 1990-lukujen taitteesta asti. "Jokaisen kunnan pitäisi pystyä tarjoamaan psykososiaalista tukea, mutta miten kukin kunta pystyy siihen?
"Auttamiseen tarvitaan verkosto, jossa tekemistä riittää kirkollekin. Ilmapiiri on muuttunut, ja kirkon panosta ja asiantuntemusta arvostetaan ja kirkkoa pyydetään mukaan auttamaan. Ainakaan muut auttajatahot eivät pysty antamaan hengellistä tukea, mikä on kirkon ominta aluetta", Samulin sanoi.
Uusien virkojen perustamista seurakuntiin ei valmiussuunnitelmien ajantasalle saattaminen Samulinin mukaan edellytä. "Varautuminen on eräänlaista palokuntatyötä. Ollaan varalla, jos jotakin tapahtuu."
Käytännön työ koskee lähinnä hengellisen työn tekijöitä, pappeja, teologeja, diakoniatyöntekijöitä ja nuorisotyöntekijöitä, eli heitä, jotka ovat erilaisten ihmisryhmien kanssa tekemisissä ja saaneet koulutusta sielunhoitotyöhön.
Työ on Samulinin mukaan kuuntelemista, läsnäoloa ja rinnalla kulkemista. "Lohtu voi olla se, että joku on vieressä."
Hengellistä tukea seurakunnat tarjoavat myös hartaushetkissä, joiden järjestämiseen kurssilaiset saivat eväitä.