Sukupuoli on enemmän kuin mies ja nainen. Näin uskoo naisena miehen ruumiissa elänyt kirkkoherra Olli Aalto. Hänen mielestään miehen ja naisen välillä on laaja harmaa alue, jossa moni kipuilee vuosikymmeniä löytääkseen itsensä. Olli Aalto on sen tehnyt. Hän on löytänyt itsensä, mutta samalla näyttää siltä, että kirkko on kadottanut hänet.
Imatran kirkkoherra on ollut pidetty työntekijä. Katugallupit osoittavat, että useimmat imatralaiset tykkäävät, ettei sukupuolen vaihtaminen heikennä ammattitaitoa. Monet paikkakuntalaiset ja työtoverit ovat tunteneet Aallon tilanteen ja ymmärtäneet häntä.
Moniarvoisuus vaatii rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta. Sitä näyttää löytyneen enemmän seurakuntalaisilta kuin kirkolta. Kaikkein rohkein on tietysti ollut Olli Aalto itse, joka on paljastanut kipeimmän ja intiimeimmän salaisuutensa, seksuaalisen identiteettikriisinsä avoimesti ja kaikessa alastomuudessaan. Rohkeita ovat olleet myös hänen läheisensä, jotka ovat seisseet hänen rinnallaan itseään säästämättä.
Se ei ole ollut kirkolle kaunista katseltavaa. Juuri kun kiusallinen kuohunta samaa sukupuolta olevan parin siunaamisesta saatiin laantumaan. Rovasti Liisa Tuovinen päästettiin pälkähästä vetoamalla siihen, että hän vietti vain rukoushetken, muttei siunannut naisparia. Maalaisjärjellä eroa on mahdoton ymmärtää.
Kirkko ei ole koskaan ollut sinut seksuaalisuuden kanssa. Milloin se on lukkiutunut seksuaaliseen pidättyvyyteen, milloin torjunut seksuaalisia vähemmistöjä. Homopapit hyväksytään, kunhan he pitävät matalaa profiilia, eivätkä harjoita seksuaalisuuttaan. Yhteiskunta muuttuu vauhdilla, mutta kirkko kompuroi edelleen seksuaaliviidakossa kuin sokea kana syysmetsässä.
Transseksuaalisuus on Suomen luterilaiselle kirkolle enemmän kuin tabu. Siitä oli helppo olla tietämätön ja ulkopuolinen kunnes kirkkoherra Aalto astui ulos kaapista. Nyt se on pakko myöntää: kirkkoon kuuluu tällaisiakin. Hekin ovat osa seurakuntaa. Hekin ovat niitä, joiden omaa identiteettiä kirkon pitäisi tukea. Eikö nyt pitäisi olla niin, että kun Aalto löysi viimein omansa, kirkko tunnustaisi hänet ja hänen lisäkseen muut seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvat.
Jos kirkko ei tunnusta seksuaalisia vähemmistöjä, se kiistää näiden ihmisten todellisen identiteetin ja olemassaolon oikeutuksen.
Ymmärrettävästi tämä on kirkolle vaikea asia. Kirkko on jäsentensä näköinen ja siksi myös suhtautumisessaan hajallaan. Aallon tapaus herättää ristiriitaisia tunteita niin seurakuntalaisissa, papeissa ja piispoissakin. Hiipuvan jäsenmäärän kanssa kamppailevan kirkon on kumarrettava joka suuntaan ja oltava pyllistämättä mihinkään.
Maailma muuttuu vauhdilla. Vielä parikymmentä vuotta sitten homoseksuaalisuus oli sairaus. Piispainkokouksen asettama työryhmä miettii parhaillaan, mikä on kirkon kanta homoseksuaalisuteen.
Kirkon mielestä Olli Aalto on surullinen yksittäistapaus. Olli Aalto puolestaan pitää kirkkoa on jäykkäniskaisena seksuaalisuuteen ja sukupuolisuuteen liittyvissä asioissa.
Piispa Mikko Heikan vetämällä työryhmällä on viimeistään nyt mahdollisuus irtisanoutua jäykkäniskaisuudesta ja sallia kotipaikkaoikeus jokaiselle.
riitta.korkeakivi@kaleva.fi