Joulun aika on jälleen kerran täyttänyt kirkonpenkit niin kylissä kuin kaupungeissa. Suomalaiseen perinteeseen kuuluu kokoontua kirkkoon laulamaan joululauluja yhdessä. Jylhä tila tarjoaa juhlavat puitteet yhteislaululle ja hetken virkistymiselle keskellä kaamosta ja kaupallista kiirettä.
Monelle joulun seutu saattaa merkitä vuoden ainoaa vierailua kirkossa. Maallistuneen ihmisen, seurakuntalaisenkin, tie vie enää perin harvoin hengellisen elämän keskeisen tapahtuman äärelle, sunnuntaiseen jumalanpalvelukseen.
Siksi joulu on tärkeää aikaa myös kirkolle. Lämpimällä, yhteisellä tapahtumalla kirkko pystyy ilmoittamaan olevansa edelleen olemassa. Tutulla vanhalla paikallaan, yhteisön kokoajana.
Kaikki olisi kuten olla pitää, mukavasti ennallaan, ellei kirkkoja uhkaisi joulun alla alkanut keskustelu säästöistä.
Moni seurakunta on kurjassa talousjamassaan alkanut pohtia, kannattaisiko kirkkorakennus hengenpitimiksi myydä.
Kirkolliseen keskusteluun on ilmaantunut ennenkuulumaton sana: käyttöaste. Monen kirkkorakennuksen kohtaloksi on koitunut seisoa suurin osa ajasta tyhjillään tai vähäisellä käytöllä.
Lämmitykseen ja peruskorjaukseen liittyvät ylläpitokustannukset ovat sen sijaan nousseet. Varsinkin iäkkään kirkkorakennuksen pitäminen perinteensä mukaisessa kunnossa vaatii vanhan kirvesmiestaidon osaamista ja suunnittelua. Kulunkeja syntyy.
Vaikka taskulaskin kuinka toista näyttäisi, vähäinen käyttöaste ei kirkon kaltaisessa laitoksessa suoraan tarkoita merkityksen hiipumista ja tarkoituksen lakkaamista. Kirkkoon ei voi suhtautua kuten hotelliin, joka käyttöasteen tarpeeksi vähennyttyä lukitsee ovensa ja naulaa ikkunansa umpeen.
Kirkkorakennukset ovat arkkitehtuurisina luomuksina paikkakuntansa maamerkkejä. Samoin niiden esineistö ja sisustus edustavat poikkeuksetta maamme vanhinta säilynyttä historiaa.
Kirkko on osa suomalaista kulttuurihistoriaa. Vuosisatoja kirkko on kytkeytynyt ihmisten elämään sekä hyvässä että pahassa, juhlan ja surun hetkillä. Emme voi ajatella omaa menneisyyttämme ja kulttuuriamme pelkästään taloudellisena menoeränä.
Kirkolla on vanhastaan ollut vahva sivistystehtävä. Kirkollinen suomenkieli ja raamatullisten tarinoiden dramaturgia näkyvät yhä esimerkiksi kaunokirjallisuudessamme edelleen.
Oulun hiippakunnan piispa Samuel Salmi on toiminut oikein varoitellessaan edes keskustelemasta kirkkorakennusten myynnistä. Raja on säästötarpeissakin vedettävä selvästi. Salmen mukaan kirkko on viimeinen rakennus, josta seurakunta voi luopua.
Toki kirkon on oltava siellä, missä ihmisetkin – keskellä kylää. Mutta missä kirkko silloin on, kun ihmiset karkaavat muuttotappiopitäjässä ympäriltä? Seurakunta on vaikean yhteiskunnallisen pulman edessä. Sitä ei helpota tärkeimmän instituution myyminen eniten tarjoavalle.