Suomen Kansallisteatteri: Kuningatar K. Teksti ja ohjaus Laura Ruohonen. Lavastus ja puvut Raija Malka. Musiikki Olli Kortekangas. Rooleissa: Wanda Dubiel, Sari Puumalainen, Seela Sella, Juho Milonoff, Markku Maalismaa, Ville Keskilä. Willensauna, Helsinki.
Ankerias toimi näytelmäkirjailija ja ohjaaja Laura Ruohoselle avaimena Ruotsi-Suomen kuningattaren Kristiinan maailmaan. Ankeriat käyvät läpi useita muodonmuutoksia ja niiden sukupuolen määräytyminen on ollut tutkijoille arvoitus.
Ankerias on paksu kuin köysi, musta ja kiiltävä. Linnan kaivossa asuva yksilö pitää veden kirkkaana.
Näytelmässä kuningatar K ei sisäisty ankeriaaseen, mutta tiettyä rinnasteista yhtäläisyyttä ankeriaan ja kaksilahkeisen Kristiinan problematiikassa on.
Isänsä toivomuksesta Kristiina sai kruununperillisen kasvatuksen, vaikka olikin nainen. Hän oli vähän aikaa kihloissa serkkunsa Karl Gustavin (Juho Milonoff) kanssa, mutta serkku sai väistyä taiteellisten ja tieteellisten harrastusten tieltä. Myöhemmin avioliiton ajatus tuli Kristiinalle suorastaan vastenmieliseksi hänelle läheisen katolisen neitsyt-ihanteen ansiosta.
Seitsemän vuotta Kristiinan kuva askaroitti Ruohosta: kuinka Kristiina piti päänsä ja kuinka hänestä tuli mitä tuleman piti.
Ruohonen on lukenut kohteestaan paljon. Siksi Kristiinan elämän tärkeät kysymykset kiteytyvät kuin leikiten.
Näytelmässä voi Ruohosen kirjoittamaa Kristiinaa tarkkaan kuuntelemalla saada vihiä, miten varteenotettava vaihtoehto tämä nykyajan elisabetien, annelien ja tarjojen varhainen edeltäjä olisi ollut pidempiaikaisena hallitsijana. Ja millaisia naisia kasvaakaan kun tilaisuus suodaan.
Myöhempi aika on arvostanut kuningatar Kristiinaa seuraavan vuosisadan suurten valistushallitsijoiden edeltäjänä. Kristiinalla oli halu pitää hovi esimerkillisen kirkkaana henkisesti. Aika ei kuitenkaan ollut vielä 1600-luvun puolivälissä kypsä Pohjolan Minervalle.
Vaikka koko Vaasan suvussa nähdään jotakin kalamaista, näytelmässä uppoudutaan syvemmälle kuin ankkalammikoihin ja kaivon pohjalle - tosin niissäkin liikutaan.
Sukupuolinen määrittyminen ja sukupuolisuus välähtelevät tekstin laineikossa. Kristiina kertoo, että maailman rumin kala on merikrotti, jonka uros on pikkuinen loiseläin naaraan sukuaukon juuressa. Unessa Kristiina soutelee lammella veneellä, ympärillä kelluu miehiä selällään - ja Kristiina ratsastaa jokaisella vuoronperään.
Onko Ruohonen puhkaisemassa Kristiina-kuplaa, ettei tämä jäisi jotenkin paperinmakuiseksi kaikessa sivistyneisyydessään? Häämöttääkö taustalla tuore naisellinen näkökulma oikukkaaksi ja itsepäiseksi leimattuuun hallitsijattareen? Tekstin sumea logiikka ei vastaa suoriin kysymyksiin. Katsoja jää pohtimaan ja arvuuttelemaan.
"Ei filosofin tehtävä ole vastata vaan kysyä niin ettei kysymyksiin valu vanhaa ajattelua", sanoo näytelmän René Descartes (Markku Maalismaa), jonka historiallinen Kristiina todella sai houkuteltua syrjäisen Ruotsin hoviin.
Samalla tavalla mahtaisi täräyttää näytelmäkirjailija Laura Ruohonen. Hänelle Kristiina K on nainen isolla N:llä.
Kuningatar K:n roolissa on vahva ja herkkä näyttelijä Wanda Dubiel, jolle on riittänyt merkittäviä tehtäviä Kansallisteatterissa. Hänen Kristiinansa on ajattelija, jonkun mielestä tietysti haihattelija, joka rakentaa sisäistä valtakuntaansa.
Kruunupäitä ei esityksessä muutenkaan kumarrella. Ulkokohtaisen ja ulkokultaisuuden sijasta katse on käännetty sisäänpäin: tunteisiin, toiveisiin ja intohimoihin.
Kristiinan peilejä - ei peilikuvia! - esityksessä ovat hänen ystävänsä (Sari Puumalainen) ja äitinsä (Seela Sella).
Tänään 45-vuotistaiteilijajuhlaansa viettävä humaani näyttelijä, lausujanakin laakereita kerännyt Seela Sella esittää kuningataräitiä. Asetelma saman perheen naisten välillä on kuin äidin ja tyttären roolit olisivat keikahtaneet ylösalaisin. Kuningataräiti on vähän samantyyppinen tapaus kuin Bernarda Alban äiti Lorcan näytelmässä.
Sella saa vanhaan kuningattareen lämpöä, vaikkei äitinä saa tyttärensä päätä kääntymään. Konkarinäyttelijän näyttämöllinen läsnäolo on niin voimakasta, että hän sähköistää ja lämmittää koko Willensaunan.
Miesten osa on sivummalla tässä suurten naisten näytelmässä.
Radioteatterissa kunnelmana kantaesitetty näytelmä ei ole erityisen toiminnallinen. Siksi Ruohonen on juoksuttanut tekstinsä irrallisiksi kohtauksiksi, kuviksi.
Palapelimäistä rakennetta korostavat Raija Malkan värikkäitä liikuteltavia elementtejä hyödyntävä lavastus ja Ilkka Niskasen rajatut, kuvia leikkavat valotilat.
Lopussa lähipiiri kannattelevat kruunusta luopuvan ja eteenpäin kirmaavan kuningatar K:n laahusta kuin taiteilija Hugo Simbergin freskon pojat vertauskuvallista elämänköynnöstä Tampereen tuomiokirkossa.
Kuningatar K on historiallinen näytelmä, mutta näköispatsasta odottanut naapuripenkkiläinen joutui pettymään. K:ssa ei ole sitä samaa imua kuin Oulussakin suurta suosiota nauttineessa Ruohosen Olgassa, vaikka ajantasaisia heittoja esimerkiksi tämän päivän eduskuntatyöhön on kutimia ja lasten vaippoja myöten.
