Tuntuu ihmeelliseltä, että Kirka on vasta 55-vuotias. Hän on ollut yksi Suomen tunnetuimmista laulajista 1960-luvulta lähtien ja nähnyt kaiken, niin korkeimmat vuorenhuiput kuin syvimmät laaksotkin.
Kuten Kirka itse sanoo, suurin osa hänen kanssaan aloittaneista on seonnut, alkoholisoitunut tai vain kadonnut johonkin. Mutta Kirka itse jatkaa juoksuharrastuksen tuomalla kunnolla, hiuksissaan jo muutama harmaa suortuva. Hän ei pelkää enää mitään, esiintymisjännityskin on enää vain muutaman sekunnin mittainen "terästäytyminen" ennen lavalle astumista.
Kolme kertaa Kirka on päässyt nauttimaan valtaisasta suosiosta. 1960-luvulla teinit kirkuivat hysteerisinä nuoren laulajan jalkojen juuressa, 1980-luvun lopulla hän ylsi Surun pyyhit silmistäni -hitin myötä Suomessa lähes käsittämättömiin levymyyntilukuihin ja 1990-luvun lopussa Mestarit täytti Helsingin olympiastadionin, asia, josta puhuttaessa Kirkan äänestä kuultaa aito ylpeys.
Väliin on mahtunut pitkiäkin synkeitä jaksoja, jolloin Kirkan levyt eivät myyneet ja jolloin valtaisat verovelat ajoivat hänet ahdinkoon. Mutta nuo ajat ovat kaukana takana ja nyt Kirka kulkee urallaan rauhallisella tasangolla, jonka seuraava virstanpylväs on pian ilmestyvä uran 28. albumi Elämääni eksynyt.
-- En odota mieletöntä myyntiä. Se mitä yksi ihminen pystyy saavuttamaan, se on aika pitkälti saavutettu, Kirka sanoo.
"Kirill"
Tuo varovaisuus tulee esiin Kirkan puheissa tuon tuostakin. Silloinkin kun hän puhuu suurimmista voitoistaan, hän liittää heti perään nopean sivulauseen: en halua esittää vaatimatonta, en halua pröystäillä, en halua ylpeillä.
Ilman noita varauksiakaan tuskin kukaan voisi syyttää ylpeilystä miestä, joka yhä esittäytyy haastattelijalle Kirilliksi, ei Kirkaksi. Lempinimensä hän sai jo lapsuuden hiekkalaatikoillaan.
Silti Kirka myöntää, että jossain sisimmässään hän miettii, onko kohtalo varannut hänelle vielä yhden kipuamisen suosion huipulle kolmen hurjan piikin jälkeen. Voiko salama iskeä vielä neljännen kerran samaan paikkaan?
-- Se saattaa iskeä tai ei. Ja vaikkei iskisikään, olen helkkarin tyytyväinen. Mutta haaveita pitää olla aina, Kirka hymyilee leveästi.
Vasta harjoittelua
Kuvaajan pyynnöstä Kirka siirtyy istumaan Eino Leinon patsaan läheisyyteen Helsingin Esplanadin kiveykselle. Hän alkaa muistella, miten istui samassa paikassa 42 vuotta sitten, kun nuoret kollit ajoivat ralliaan Esplanadia ja Aleksanterinkatua kiertämällä.
Samoilla kiveyksillä pyöri myös erikoinen kaveri, jonka puheista ei koskaan voinut olla ihan varma: Remu. Sama kaveri opetti myöhemmin Kirkan tanssimaan karjumalla rumpujensa takaa Creatures-yhtyeen nuorelle solistille, että jalkoja pitää liikuttaa. Kirka viipyy muistossa hetken, havahtuu sitten taas nykyhetkeen ja hymyilee.
-- Tässä on vasta harjoiteltu, katsotaan mitä jatkossa tulee.