Internetin loputtomilla keskustelufoorumeilla sitä kutsutaan trollaukseksi. Siitä on kysymys, kun joku heittää sekaan äärimmäisen kärjistetyn, yksioikoisen, usein tahallisen naiivin ja järkijättöisen kommentin, jonka ainoa tarkoitus on ärsyttää muita keskustelijoita ja nostattaa raivoisa vastareaktio. Trolli onnistuu, kun muut kiskovat näppäimistön äärellä pussillisen herneitä sieraimiinsa eivätkä tajua tulleensa vedätetyiksi.
Trollauksen määritelmä sopii miltei sellaisenaan kuvaamaan myös erästä yleistynyttä keskustelunlajia, jota ei yhdistetä 12-vuotiaisiin poikiin ja trollface-kuviin.
Se menee näin: Joku jossain julkaisee kärkevän näkemyksen – blogitekstin, kolumnin, facebook-päivityksen – joka saa merkittävän osuuden tekstin lukijoista näkemään punaista. Teksti leviää sosiaalisessa mediassa räjähdysmäisesti. Kommenttibokseihin sataa solvauksia ja vähintään yhtä kärjistettyjä väitteitä, puolesta ja vastaan. Perinteisempi media tekee jutun ”kohusta”.
Ennen pitkää joku pyytää kommenttia kirjoittajalta, joka vastaa, että tarkoitus oli provosoida ja nostattaa aiheesta keskustelua. Ja että näköjään se oli paikallaan, koska tästä nyt kerran syntyi näin kiihkeä väittely.
Provosointi on hyvä tekniikka sille, joka sen käytön hallitsee. Suurin osa ei hallitse.
Taitavan provosoijan väitteet eivät ole yksisilmäisiä huitaisuja, joihin etsitään vastaväittämiä ensimmäisten mieleen tulevien solvausten tasolta. Vastapuoli on pakotettu ottamaan selvää, punnitsemaan toisen näkemyksiä ja perustelemaan omiaan. Jos hyvin käy, joku oppii jotain.
Iso osa niin sanotusta julkisesta keskustelusta toimii tätä nykyä kuitenkin sellaisella logiikalla, että a väittää ympyrän olevan neliskanttinen, mihin b toteaa, että neliskanttinen sulla on housuissas, mihin a vastaa, että minähän vain halusin herättää keskustelua ympyrästä.
Mitä olemme hyötyneet esimerkiksi sellaisista näkemyksistä, että Mannerheim oli natsihomo, lapsilisillä tuetaan heikoimman aineksen lisääntymistä ja nuoret naiset pystyisivät estämään joukkosurmat, jos vain ymmärtäisivät ryhtyä sukupuoliseen kanssakäymiseen syrjäänvetäytyvien nuorten miesten kanssa?
Syntyikö perinpohjaista ja eteenpäinvievää keskustelua sotahistorian sankarimyyteistä, sosiaalietuuksista tai kouluampumisten syistä?
Varmasti muutama analyyttinen ja hyvin ajateltu puheenvuorokin jossain käytettiin. Niitä vain ei muista kukaan, sillä ylivoimainen enemmistö – tai ainakin äänekkäin osa – keskittyi syytämään vastapuolen niskaan isänmaanpetturia ja natsisikaa, elättiä ja elitistiä, sovinistia ja telaketjufenimistiä.
Väitteeseen, joka on esitetty puhtaasti provosointitarkoituksessa, ei parane vastata oikein mitään. Huonoin vaihtoehto on se palkokasveihin liittyvä.
Samaan aikaan kun raflaavat kannanotot mediajulkisuudessa lisääntyvät, näyttää kehittyvän myös ammattimaisten loukkaantujien joukko, josta aina mylvitään, että tuollaisia mielipiteitä ei saa julkisesti esittää.
Kukin saa esittää mitä haluaa. Mutta kun päästää yleiseen ilmatilaan sakean aivopierun, olisi suotavaa olla hälventelemättä sen katkua heiluttamalla se koira älähtää -korttia heti, kun joku sanoo poikkipuolisen sanan.
Älähtää voi myös muusta syystä kuin siitä, että kotoa löytyy Mannerheimille pyhitetty alttari, jonka edessä kumarretaan kolmesti ennen nukkumaanmenoa. Esimerkiksi siitä, että esitetty väite nyt vain on typerä.
Viisaus piilee tutussa maunokoivistoismissa: ei pidä provosoitua, kun provosoidaan. Mutta sitäkin sietää miettiä, pitääkö aina provosoida.
Provokaatio onnistuu harvoin olemaan raikas keskustelunavaus. Se saa lukkiutumaan omiin ummehtuneisiin puolustuslinjoihin ja ampumaan sieltä ensimmäisillä argumentintapaisilla, jotka käteen osuvat.