Taidemaalari Helene Schjerfbeck (1862-1946) oli ahkera kirjeenkirjoittaja niin kuin hänen aikalaiskulttuuriinsa kuului. Kirjeitä kulki omaisille, kollegoille, ystäville, tukijoille ja heiltä Helenelle.
Professorille, suomalaisen naistaiteen tutkijalle Riitta Konttiselle Schjerfbeckin laaja kirjeenvaihto on ollut päälähteenä teoksen Oma tie - Helene Schjerfbeckin elämä kirjoittamisessa.
Kirjeet ovat saaneet tarpeelliseksi täydennykseksi aikalaisten ja kriitikoiden kommentteja Schjerfbeckin taiteesta sekä taustakseen välttämättömiä ajan- ja paikankuvauksia sieltä, missä Schjerfbeck milloinkin liikkui.
Paikkoja taiteilijan pitkän elämän varrella kertyi kymmeniä rajoinaan Suomi, Venäjä, Italia, Ranska, Englanti, Norja ja Ruotsi.
Materiaalinsa runsauden keskellä Konttinen on kokenut koonneensa valtavaa palapeliä selvittäessään "mitä ja missä järjestyksessä Helene Schjerfbeckin elämässä itse asiassa tapahtui". Vaikka paljon jo tiedetäänkin.
Konttisen tavoite on ollut, ettei ainakaan hänen Schjerfbeck-tutkielmansa ylläpitäisi fantisoituja, tunteiden kyllästämiä myyttejä taiteilijasta, vaan avaisi niitä, antaisi niille totuudenmukaisen selityksen.
Tätä tiukkaa ohjenuoraa Konttinen seuraa läpi kirjansa tunnollisesti ja yksityiskohtaisen tarkasti. Tuloksena sitkeän ja määrätietoisen taiteilijan elämäkerta. Lakonisesti etenevä, tarvittaessa aikaisempia Schjerfbeck-tutkimuksia kommentoiva ja uusia tulkintoja esittävä.
Rakel Liehun faktan ja fiktion yhdistävää menestysromaania Helene (2003) Konttinen tuntuu suorastaan varovan mainitsemasta.
Mutta Konttinen lipsuu objektiivisuustavoitteestaan ainakin heti kirjansa alussa. Siinä kirjoittaja päälle liimaten ja ristiriitaisiin lähteisiin perustuen, ajankohtaisen taidemaalarin Albert Edelfeltin vanavedessä kehittää ainekset uuteen myyttiin: Schjerfbeck sai maalausavustaan Edelfeltiltä palkaksi vain suklaarasian.
Suklaarasia saa heti Konttisenkin tekstissä siivet alleen. Se on totuus, kertoo naistaiteilijan asemasta 1800-luvun lopussa sekä Edelfeltin suhtautumisesta naistaiteilijoihin.
Suklaarasia-kohu poikkeaa kirjan tutkivasta linjasta siksikin, että Schjerfbeck (Konttisenkin lainaamissa) kirjeissä teki emansipoituneille "taiteilijasisarilleen" tiettäväksi, ettei naisasia ole hänelle tärkeä.
Mutta muuten Konttisen Schjerfbeck-elämäkerrassa toteutuu munkki Ockhamin kuulu keskiaikainen partaveitsi: yksinkertaisin selitys on paras, kun kaikki vaikuttavat seikat otetaan huomioon.
Näin esimerkiksi Schjerfbeckin nuorta tyttöä pöydän ääressä esittävä kuulu maalaus Toipilas (1888) saa uuden, arkisen tulkinnan.
Tavallisesti Toipilas on esitetty liikuntavammaisen taiteilijan symboliseksi omakuvaksi, kätketyksi minäksi, purkautuneen kihlauksen jälkeisen trauman toipumiskuvaksi.
Konttinen selvittää, että St. Ivesissä, Cornwallissa, Englannin rannikolla, maalatun Toipilaan nimi oli alkuaan Ensi viherrys ja todennäköinen malli, valkoiseen peittoon kääriytynyt lapsi toipui hinkuyskästä. Sama lapsimalli esiintyy Schjerfbeckin Cornwallissa samanaikaisesti asuneiden taiteilijaystävienkin maalauksissa.
Eikä esimerkiksi Schjerfbeckin maalauksessa Katkennut kieli (1893) ole ajankohtaista kansallista aatteellisuutta. Alkuperäisen nimen Daavidin psalmi 137 mukaan teoksella on Schjerfbeckille kansallisuusaatteita tärkeämpi uskonnollinen sisältö.
Ja taidekauppias Gösta Stenman ei nostanut Helene Schjerfbeckiä ja hänen taidettaan unohduksesta 1910-luvulla. "Oikeampaa olisi sanoa, että Stenman vainusi nopeasti ja tarkasti, mikä taiteessa oli nousemassa (...)", Konttinen kirjoittaa.
Schjerfbeckin uuden, pelkistyneen japanilaisvaikutteisen väritaiteen oli löytänyt kriitikko Sigurd Frosterus jo 1908. Uudenlainen taide teki laajemminkin - ja myrskyisästi - tuloaan suomalaiseen taiteeseen 1910-lukua lähestyttäessä.
Norjan tunturihotellissa Schjerfbeckiä suggestiivisesti terapoinut lääkärikin saa nimensä ja kuvansakin Konttisen kirjaan.
Schjerfbeckin englantilainen sulhanen, kihlaus ja sen purkautuminen kuitenkin pysyy ratkaisemattomana myyttinä. Konttinen ei asian vuoksi lähde matkalle tutkimaan vaikkapa englantilaisia henkilöarkistoja.
Mutta missä määrin Schjerfbeck ja hänen kirjekumppaninsa subjektiivisissa kirjeissään ja keskusteluissaan fantisoivat, sitä objektiivisuuteen pyrkivä tutkimuskaan ei pysty ratkaisemaan.
Riitta Konttinen kirjoittaa monotonisen pitkiä lauseita. Kirjesitaatit ja teosanalyysit lomittuvat eikä toistolta voi välttyä. Jo yksin tiheämpi väliotsikointi olisi auttanut tapahtumien ja taiteen virran runsauden hahmottumista.
Helene Schjerfbeckin elämänvaiheet, teokset ja näyttelyt luettelona kirjan lopussa olisivat olleet tarpeen runkona, jota kirjaa lukiessa olisi tarvittaessa voinut vilkaista.
