Olin kymmenenvuotias, kun opettajani antoi tehtäväksi kirjoittaa kirjeen tulevaisuuden minälleni kymmenen vuoden päähän. Annoin kirjeen äidilleni ja hän asetti sen makuuhuoneen kaapiston ylimpään lokeroon. Avaamispäivä oli 3.1.2010.
Se oli niin jännittävää. Kaapista tuli aikakone, jossa pala menneisyydestäni odottaisi muuttumattomana. Sillä aikaa minä muuttuisin täysin, jokainen kehoni solukin olisi uusiutunut. En tiennyt mitään siitä henkilöstä, joka kirjeen tulisi avaamaan.
Jos kirjoittaisin nyt tulevaisuuden minälleni, kymmenen vuotta tuntuisi lyhyeltä ajalta verrattuna siihen, miten paljon kokonainen vuosikymmen muuttaa lasta. Kannattaa siis harpata ainakin keski-ikään asti, jotta vaikutus olisi sama.
Tehtävä tuntuu vaikealta. Yleensä homma menee päinvastoin; vanhana neuvotaan välttämään nuoruuden sudenkuoppia. Ja turhaahan se on, koska kaikkien on saatava itse tehdä omat virheensä. Siksi tulevaisuuteen kirjoittaminen on oikeastaan paljon rakentavampaa.
Mutta mistä aloittaa? Koska sukupolvien välinen kuilu tuntuu ammottavan syvimpänä moraalikysymyksissä, tärkeimmältä tuntuu neuvoa keski-ikäistä minääni siinä, miten samastua nuorten aikuisten maailmaan.
Ensimmäinen neuvo itselleni on yksinkertainen: luota tuleviin sukupolviin. Vaikka en ymmärtäisi heidän vaatimiaan asioita, olisi sääli huomata olevani yksi kapula kehityksen rattaissa, jotka tämänhetkistä minääni niin kovasti turhauttavat.
Luottamus nuoriin on oikeastaan anteliaisuuden muoto: ojennat maailman heidän käyttöönsä sen sijaan, että pitäisit kaikin voimin kiinni. On kaunis ajatus antaa seuraavalle sukupolvelle mahdollisuus luoda paikka, jossa he haluavat elää.
Eikä tämä tarkoita, että pitää niellä kaikki purematta tai ajatella, että et ole tiennyt maailmasta mitään. Sitä samaa maailmaa ei vain enää ole olemassa. On aika uskoa heihin, jotka katsovat tätä kaikkea kirkkain silmin.
Sanotaan, että viisaus kertyy iän myötä, mutta haluan myös muistuttaa itseäni Sokrateen sanoista: viisain on se, joka ymmärtää, miten vähän hän tietää.
Mielensä muuttaminen ei ole heikkous, vaan elonmerkki. Muuttumaton kieli on kuollut, samoin muuttumaton ihminen. Epätoivoinen yritys pitää maailma samanlaisena ei muuta sitä tosiasiaa, että minä vanhenen.
Ei kannata vaivata päätäsi asioilla, jotka eivät suoranaisesti liity omaan elämääsi. Sen sijaan hupenevia energiavaroja voisi käyttää siltojen rakentamiseen sukupolvien kuilun välille.
Älä ajattele, että nuoret ovat laiskoja eivätkä osallistu yhteiskunnallisiin asioihin vain koska et enää tiedä, millaisia heidän osallistumiskeinonsa ovat. Tällä hetkellä nuoret äänestävät Imgurissa, lukevat uutisensa Redditistä ja tukevat toistensa ideoita Indiegogossa. Kuka tietää, minne seuraavaksi siirrytään.
Lopuksi: malta irrottaa vallankahvasta. Anna nuorten ottaa vastuuta ennen kuin itseluottamus on poljettu niin hajalle, että se on mahdotonta.
Mitäkö kymmenenvuotias minä kirjoitti? Kirjeessä, johon olin ladannut paljon odotuksia, luettelin kiltisti harrastukseni, kavereiden koko nimet ja mieluisimmat kouluaineet.
Ensin petyin. Odotin jotain syvempää. Vasta pienen pohdinnan jälkeen löysin kirjeen arvon: minulla on jotain opittavaa kymmenenvuotiaalta itseltäni.
Elämä voi olla yksinkertaista ja käsinkosketeltavaa – ei niin maailmantuskaista ja filosofista. Kun riisuu korulauseet, mahdottoman tärkeät ajatukset ja mielipiteet, oikeastaan tärkeintä ovat edelleen ystävät, harrastukset ja kiinnostuksenkohteet.
Kirjeen hienous on juuri siinä, että elää aidosti kirjoittamisajankohdan totuudessa, vaikka se olisikin täynnä naiiviutta. Muuten aikakone ei toimi kunnolla.
Katsotaan miten käy, kun keski-ikäinen minä kaivaa tämän kirjoituksen arkistosta.
Kolumni