Kirjavuoden keskeiset aiheet ovat oleet, kuten aiemminkin, Suomen historia ja suomalainen perhe.
J. P. Pulkkisen romaanissa Kaikki onnelliset perheet todetaan, että avioliitto ja perhe, nuo yhteiskuntajärjestyksemme, kulttuurimme ja tunteemme pönkät, ovat perin epäluotettava instituutio. Syksyn kaunokirjallisuudessa niitä käännelläänkin kulmasta jos toisesta. Mari Mörön Paikkaa ja mieltä hakee uutta tapaa hoitaa avioero, Riku Korhosen Lääkäriromaani kuvaa Lada-lapsuuden kokeneitten kolmekymppisten suunnistusta tunnemaailmassa.
Edellisiin kirjavuosiin verrattuna vähemmän on tarjolla oman minän aukileväytyksiä, kokeiluja ja lajirajojen ylityksiä. Nyt näkyy luettavan uustavallista proosaa uustavallisista ihmisistä. Esimerkiksi Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin on myynyt käännösteokseksi huikeat kahdeksan painosta, ja Helsingin kirjamessuilla väki odotti parijonossa saadakseen signeerauksen hänen uuteen Amerikkalaiseen elegiaansa.
Kulttuurifilosofi Fredric Jamesonilla on kiintoisa ajatus: koska historia satuttaa meitä, pyrimme saamaan sen hallintaamme tarkastelemalla sen seurauksia ja vaikutuksia nykyisyyteemme.
Kotimainen nuoren polven historiantutkija Mirkka Lappalainen on verrannut ruotsalaista ja suomalaista historiantutkimusta. Meillä tutkitaan historiaa veren maku suussa, keskitytään 1900-luvun yhteisiin traumoihin ja jossitellaan tosissaan. Jahkataan enemmän sitä, toimittiinko viisaasti, kuin sitä, toimittiinko oikein ja moraalisesti. Viimeksi mainittu jätetään kirjailijoille.
Muulloinkin kuin nykyisenä merkkivuotena vuosi 1918 tuntuu suorastaan työntyvän nykyisyyteemme. Historiallisella ajalla on ylipäänsä taipumus kutistua ja muodostaa hyytymiä. Vastaavasti on vaikea ajatella, että jo lastenlapsillemme, ellei peräti lapsillemme, nykyinen arkemme on jotain varsin yleistä historiaa.
Ajan kutistumisestako johtunee, että Jari Tervon Troikan, Antti Tuurin Surmanpellon ja Anneli Kannon Veriruusujen tapaiset 1918-romaanit vaikuttavat pikemmin romaaneilta yleensä kuin niin sanotusti historiallisilta romaaneilta? Vai onko käymässä niin, että historiallisella romaanilla tarkoitetaan sellaista menneisyyteen paikoittuvaa romaania, jossa on romanttinen juoni? Siis yleensä naisten kirjoittamaa.
Historiaa kuvaavan romaanin hanakkuutta kiehnätä tutkimuksen kylkeen osoittaa nykyään kummasti yleistynyt tapa liittää romaaniin käytettyjen lähteiden luettelo. Plussa esimerkiksi Antti Tuurille, joka ei tee niin vaan luottaa kaunokirjallisuuden omaan erityiseen kykyyn luoda vakuuttava maailma. Venäläisten sotavankien huono kohtelu Uudessakaarlepyyssä havainnollistuu, kun lukee siitä lemusta, jonka parituhatta seminaarirakennukseen sullottua, hygieniaa ja ruokaa vailla pidettyä vankia aiheuttaa, tai kun taidottomat pojannöösit käskystä teloittavat tuntemiaan venäläisiä.
Jari Tervo on sanonut Troikan kirjoittamiseen olleen kaksi vaikutinta: halu kuvata punaisia, jotka eivät ole Che Guevaran mittaisia sankareita, ja halu osoittaa kommunismin vastustaminen Suomen historian punaiseksi langaksi. Che Guevara -piikki kohdistuu tietysti Väinö Linnaan, nuorempien yhteiseen kynsimäpuuhun.
Tervolta on kuitenkin kiireissään jäänyt huomaamatta, että punaisten kuva on kirjallisuudessa muuttunut ajat sitten, ja jos hän aikoi Eljas Rossistaan jonkinlaista uutta punaista, hän epäonnistui. Ehkäpä juuri siksi Troikka on niin hyvä kirja, vaikkei Finlandia-esiraati sitä kelpuuttanutkaan.
Kommunismin pelkoa on nykyisin vaikea hahmottaa historiamme ytimeksi, kun ei edes muista, miltä oikea kommunisti näyttää. Päivi Lipponenkin ehdotti juuri, että vasemmistopuolueet voisi yhdistää, ja näytti näin historianopettajaksi hämmästyttävää historiantajun puutetta. Mutta, kun nyt taas on otettava uusi asento suhteessa Venäjään, voisi samaan syssyyn tosissaan alkaa perata omia posttraumaattisia naapurisuhteitamme. Ei niitä jatkuvasti voi kierrättää Viron kautta, vaikka esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistus hyvästä terapiasta käykin.
Käännöskirjallisuuden puolella ranskalaisen Jonathan Littellin massiivinen Hyväntahtoiset osoittaa, kuinka historiaa otetaan haltuun omaa lihaa säälimättä. Erityisesti Saksassa tätä muistityötä on tehty; Thomas Mann sanoi aikoinaan, että saksalaisuus on toivottoman kohtalokas yhdistelmä järjestystä ja kaaosta. Littellin romaani kuvaa sivistynyttä ja ihanteellista SS-upseeria, jolle joukkomurhat ovat osa luonnollista järjestystä ja joka melkein saa lukijankin uskomaan samoin.
Historia siis tekee kipeää, sanoi Jameson. Miten siitä muuten mitään oppisi?
Liitettäköön tähän se, että erityisesti 70-lukua kierretään uudessa kirjallisuudessamme kuin sitä kuuluisaa kuumaa puuroa. Tai että Joel Haahtelan Lumipäiväkirjan suomalainen mies kelaa 1960-luvun punaista saksalaisterrorismia ja Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin -teoksessa nuoret tutkijat yrittävät kiertää maailman pelkällä 1600-luvun tekniikalla.
Estoniakin on jo niin historiaa, että siitä voidaan kirjoittaa. Historian preesenshän on viisitoista-parikymmentä vuotta. Ruotsiksi kirjoittava Robert Åsbacka kuvaa Urkujenrakentajassaan suomalaismiestä, joka oli ollut rakentamassa laivaa, jossa hänen vaimonsa nyt kuolee. Katja Kettu puolestaan kertoo Hitsaajassaan siitä, kuinka onnettomuuden laineet ulottuvat Helsingistä Inariin. Ja Ilkka Remeskin on Pyörteessään jo kiirehtinyt luomaan oman salaliittoteoriansa.
Kirjoittaja on Oulun yliopiston kirjallisuuden emeritaprofessori.