Kirjallisuus on perinteisesti ollut tärkeä Suomen rakentaja. Suomalainen on voinut ammentaa identiteettinsä rakennusaineksia kirjoitetusta sanasta.
Vaikka kirjallisuudella ei myöhäis-Suomessa ole samaa asemaa kuin vielä Kekkosen aikana, nykykirjallisuuden markkinoinnissa nojaudutaan yhä tähän kirjallisuuden korkeaan statukseen.
Tästä huolimatta virtaviivaistettu tuotteistaminen ulottuu myös kirjallisuuteen. Enää ei luoteta etsivän lukijan älyyn ja makuun, vaan kirjasta tehdään oheisaineksineen houkutteleva tavara.
Lukija on kuin karkkilokeroiden edessä seisova eskari tai vaatekaupassa toljottava napabarbi.
Ranskalaisesta uusfilosofiasta vaikutteita saanut kirjallisuudentutkimus yritti Roland Barthesin ja Jacques Derridan nimiä pudotellen vakuuttaa, että kirjailija on kuollut, jolloin lopulta kirjallisuuskin oli kuollut.
Nämä järisyttävät tiedot eivät koskaan ole kantautuneet kirjojen markkinointiin. Päin vastoin, kirjailija on kirjan tärkein menekinedistäjä.
Kirjailija on samalla ohentunut persoonallisuudesta, luovasta tekijästä merkiksi. Hän on brandi, mikä alun perin on tarkoittanut lännen miesten nautakarjan takapuoleen polttamaa omistajan merkkiä.
Virtaviivaisesti tuotteistettu
Tämä aika on virallisesti yksilöiden aikaa. Bisnes tarvitsee "yksilöitä" tuloksentekijöiksi.
Elämme hyperindividualismin aikakautta. Tätä Diili ja muut televisiokanavien nolaamisformaatit vakuuttavat: vain sinä, yksin olet vastuussa onnistumisestasi. Jollet kestä, olet luuseri ja sinua saa julkisesti mollata.
Kun Jari Sarasvuon psykologisoivalla kuorrutuksella silatut turboliberalismin opit alkavat Suomessa olla hovikelpoisia, on pakko miettiä, tuleeko tämä "huomiotalous" jostain yhteisestä konttorista, josta tuotetaan sisältöjä myös muille elämänaloille.
Toisaalta tämä on postmodernin aikaa, jolloin yksilötkin ovat postyksilöitä. Diili-ohjelman yksilöt voidaan korvata vaikka heti toisilla vastaavilla, hetken ruudussa viivähtävillä, samaa bisneslatinaa puhuvilla "kasvoilla". Ihmisten virta on osa kassavirtaa.
Sama pudotuspeli toimii kirjallisuudessa. Kirjailija taistelee aikaa vastaan: kun hän on viidenkymmenen, hän on jo poissa muodista. Hänet korvaavat uudet kyvyt, joilla on tuoretta sanottavaa, eli he puhuvat taitavammin sitä kaupallista murretta, mikä silloin on in.
Silti tätä kirjailijaa on aikanaan voitu markkinoida kirjakerholehdissä "Mestarina".
Vaatekaapit ja sikarilaatikot
Kirjailija on keinotekoinen tuote, markkinoinnin väline. Naiskirjailijan on avattava naistenlehtien toimittajille vaatekaappinsa ja yksityiselämänsä salat.
Hänen on muistettava käydä kampaajalla ja kosmetologilla ennen kuvaajan tuloa. Hänen on laittauduttava kokkareilla lähelle kameroita. Mieskirjailijan on hyvä olla innostunut autoista ja sikareista. Antti Tuurin perhokalastus on jo liian junttia.
Entä formaatti Uutisvuoto, mitä se antaa kirjallisuuden ystävälle? Sen kapteeneina ovat kosteasilmäinen lemmenlyyrikko ja isoraaminen viihdenikkari. Ohjelma nostaa näiden kirjailijoiden imagoa ja pönkittää heidän sanavalmista egoaan.
Mutta samalla formaatti korostaa kirjailijan ammatin medioitumista. Ollaan kaukana Eino Leinon, V.A. Koskenniemen, F.E. Sillanpään, Toivo Pekkasen ja vielä Paavo Rintalankin kulttuuripoliittisesta arvovallasta. Näitä miehiä kuunneltiin. He viitoittivat kansakunnalle tietä, milloin oikeaan, milloin umpikujaan.
Jörn Donner ja Claes Andersson ovat viimeiset mieskirjailijat, jotka ovat turvautuneet vanhanaikaiseen eli olleet poliitikkoja.
Voiko kuvitella jollakin nykykirjailijoistamme olevan enää sanottavaa politiikassa?