Panu Rajala kertoo Mika Waltarin hämmästyneen kuullessaan, että Lauri Viidasta oli tehty väitöskirja: niin niukasta tuotannosta.
Ollakseen tuotteliaimpia, tunnetuimpia ja rakastetuimpia kirjailijoitamme Waltaria on tutkittu niukasti. Rajalan teos onkin ensimmäinen kokonaisesitys hänen elämästään ja tuotannostaan. Markku Envallin Suuri illusionisti (1994) keskittyi teosten teemoihin.
Waltaria on väheksytty hänen viihteellisyytensä ja tuotteliaisuutensa vuoksi. Modernistien kellokas Tuomas Anhava vertasi häntä Aino Räsäseen ja puhui vetisenmakeasta kirjoittajasta. Waltarin valinta akateemikoksi oli modernisteille kova paikka.
Ehkä kuitenkin juuri ne piirteet, joita Waltarissa on morkattu, sopivat nykyiseen kulttuuriimme: rento pujottelu lajista toiseen, viihteen ja vakavan yhdistäminen ja kaunistelematon kaupallisuus? Pehmeän ironian, melankolian ja tunnustuksellisuuden liitto?
Rajala ainakin puolustaa Waltaria. Hän korostaa tämän kansainvälistä arvostusta, jota meillä selvästikään ei ole tässä mitassa nähty tai haluttu nähdä, ja piikittelee modernisteja ja Vainö Linnaa. Kirjoittaminen ei hänen mukaansa suinkaan ollut Waltarille niin helppoa kuin kateellisesti arveltiin.
Kun kohde on julkaisut satakunta teosta ja luvuttomasti lyhyempiä tekstejä, elämäkerturi joutuu rankasti valitsemaan. Eikä sittenkään voi välttyä tavaratalon vaikutelmalta.
Rajala panostaa erityisesti Waltarin elämään, hänen käyttökirjailijan rooliinsa ja hänen teostensa vastaanottoon. Hän kampaa huolellisesti läpi varsinkin kansainväliset kritiikit ja koko Sinuhe-sirkuksen, näytelmät ja elokuvakäsikirjoitukset, joista unohtumattomin on tietysti Kulkurin valssi.
Elokuva kiinnostikin Waltaria modernina mediana, eikä hän väheksynyt dekkarin, humoristisen seikkailuromaanin, rakkausromaanin ja sadun tapaisia yleisölajeja. Hänelle oli kuitenkin pettymys, että hänen taiteellisesti vaativat, ihmisen raadollisuutta kuvaavat pienoisromaaninsa saivat odottaa arvostustaan.
Waltarin sodanaikaista toimintaa valtion tiedotuslaitoksessa Rajala esittelee hyvin. Tuloksena oli tuhatkunta kirjoitusta ja nimimerkillä Nauticus julkaistu raportti Viron, Latvian ja Liettuan miehityksestä.
Baltia-teos on ilmestynyt tänä vuonna uudelleen. Se tuomitsee erityisesti vallan juoksupojat. Oikeistolaiset mielipiteensä ja kommunistisen solutuksen pelkonsa Waltari oli tuonut esiin jo 1930-luvulla.
Kokoava elämäkerta havainnollistaa, kuinka ilmiömäisen nopeasti Waltari omaksui lukemansa ja tuotti tekstiä. Hän itse korosti olevansa kirjoittaja, joka kirjoittaa enemmän lukemastaan kuin kokemastaan. Rajala painottaa myös hänen yhteyksiään kuvataiteisiin, erityisesti surrealisteihin.
Unio mystica -nimi lupaa meille lukijoille mystikkokirjailijan. Uskonnon ja erotiikan yhteys, mystiikka ja tiedon ja uskon ristiriita ovatkin Waltarin elämän ja tuotannon ydinkysymyksiä. Ihmisen jumalasuhde ja Jeesuksen persoona, paha ja kuolema askarruttivat häntä alkutuotannosta viimeisiin teoksiin.
Peruskysymykset tulevat esiin erityisesti loppukauden historiallisissa romaaneissa, varsinkin upeassa Turms, kuolemattomassa, mutta niitä mietitään Rajalan mukaan jo 1920-luvulla. Sinuhesta alkaen Waltaria kiinnostivat historian murroskaudet, erityisesti itäinen maailma läntisen hajaannuksen vastakohtana ja islam.
Elämäkerran nimi ikävä kyllä lupaa enemmän kuin sen monenkirjava sisältö lopulta sallii. Waltarin yhteydet mystiikkaan, hänen eläytymisvoimansa ja koko hänen luomistyönsä arvoitus odottavat yhä käsittelijäänsä.
Rajalaa on toki kiittäminen hullunrohkeasta yrityksestä paimentaa Waltari yksiin kansiin, perusteellisuudesta ja innosta.
Kotielämän käänteet, julkiset naissuhteet ja psyyken viinahuuhtelut olisi kuitenkin voinut jättää vähemmälle, olkoonkin että ne näemmä olivat Waltarin luovan haltiotilan miehinen edellytys ja romantisoitu hinta.
Nykyisten teorioiden mukaan elämäkerturi kirjoittaa aina itseään kohteeseensa. Niin nytkin: mediajulkimo kohtaa mediajulkimon.