Lahti Perinteikäs Lahden kansainvälinen kirjailijakokous on kerääntyneenä tällä viikolla Mukkulan tammien alle pohtimaan kysymystä, "mikä on pyhää?". Tämä on taatusti yllättävä aihe nykykulttuurissa, jota liikuttavat pikemminkin ironia, kaiken kyseenalaistaminen ja repivät tunteet.
Kokouksen uusi johtokaksikko, muodikkaat kärki-intellektuellit Tuomas Nevanlinna ja Juha Siltala valitsivat sen? Ovat paukut lopussa skepsiksen alalla vai onko peräti Herra iskenyt pilkkaajien koviin sydämiin?
Mitään kääntymyksiä ei kuitenkaan nähty eikä edes jyrkkiä käännöksiä uusiin tai uusvanhoihin ikuisiin arvoihin. Kokouksessa käytiin hyvää ja väliin jopa dramaattista keskustelua, mutta silti pyhän kokemus ja näkemys jäi ehkä ilmaan roikkumaan: kukaan ei halunnut tehdä varsinaisia itsetunnustuksia, joilla "näkymätön todellisuus" olisi auennut kulttuurikeskustelijoiden ahnaalle laumalle.
Nevanlinna haikaili pyhää yksilöllisenä kokemuksena, josta yksilö voi päättää tai perustella sen muille. Hän muistutti kuitenkin siitä, että pyhän, uskonnon ynnä muun varaan on historiallisesti rakentunut paljon agressioita ja valistus kohdisti siihen hyökkäyksen edistyksen nimissä.
Arkikirjoittaminen - pyhä kirjoitus
Runoilija Tomi Kontio esitteli jaon arkikirjoittaminen - pyhä kirjoitus. Edellinen tarkoittaa kaikkea tilattua, kaupallista, laskelmoitua kirjoittamista viihteellisestä kolumneista best sellereihin. Jälkimmäinen taas muodostui luomisen ja inspiraation synonyymiksi: se on ekstaasia, intohimoista suhdetta kieleen, ennustamattomuutta. Pyhä kirjoitus on sunnilleen samaa kuin runous: sen kauneus on sanojen, järjestelemän ulkopuolella, selittämättömyydessä. Hän muistutti, että selkeä runollinen paatos on nykyiseen kyseenalaistamiseen ja ironiaan tottuneelle runoilijalle ongelmallinen.
Virolainen alustaja Jaan Kaplinski muistutti, että tavallinen kirjoittaminen tulee toimeen ilman pyhää. Runo taas sisältää "jotakin muuta", sanomatonta - vasta silloin se on runo. Aidolla runolla ei voi olla lopullista algorytmia - se rikkoo kauneuden, designen säännöt.
Näin pyhä vastustaa kirjallisuuden teollista aspektia. Kirjailijat kuvasivat "pyhällä" lähinnä kirjoittamisen, luomisen, ihmisyyden selittämättömyyttä. Pyhän käsitettä verrataan myös aukkoon, mutta kukaan ei uskaltaudu sanomaan, mitä toisella puolella on - tai onko siellä mitään.
Nykykirjailija ei arvaa puhua henkilökohtaisesta hengellisestä vakaumuksestaan, jos sitä hänellä onkaan. Tämä puhe pyhästä piristää rutinoitunutta kulttuurikeskustelua yllättävillä heitoilla ja näkökulmilla, mutta todelliselle mystikolle tai pyhän hengen korventamalle kiivailijalle se jää varmaan toissijaiseksi löpinäksi. Hauta on paitsi tyhjä myös päivänvalon arkipäiväistämä.
Parhaimmillaan päästiin puhumaan yksilön kokemuksesta: millaista on. Tämä kokemus on ristiriitaisuudessaan vaikea, mahdoton välittää toiselle, ja onhan nykykirjailijan ristiriitainen maailma kaukana autuaan puhtaasta meditaatiosta.
Pyhä ja paha
yhteydessä
Valistuksen vastaisku muistutti myös pyhän yhteydestä pahaan. Saksalainen Tanja Langer kyseli, miksi pyhään liitetään vain positiivisia ominaisuuksia, kun se koko ajan aiheuttaa kärsimystä mm. sotien ja uskonnollisen fundamentalismin kautta. Ranskalainen Dominique Sigaud piti koko aihetta kirjallisuuden kannalta turhana: nykykirjallisuus on inhimillinen yritys, jolla ei ole mitään tekemistä pyhän kanssa.
Suomalainen Veronika Pimenoff totesi, että mikään ei ole objektiivisesti tai sinällään pyhää: sakraali tulee siitä, että jokin asia julistetaan yhteiskunnallisesti pyhäksi. Kaikki länsimainen pyhä on hänestä vain tekopyhää ja se, puhummeko rikollisista vai marttyyreistä riippuu vain siitä, olivatko he voittajia vai hävinneitä.
Kirjailijapastori Heikki Palmu määritteli, että elämän puolustaminen on pyhää. Kuitenkin viimeksi Irakin sodassa molemmat osapuolet käyttivät uskontoa päinvastaiseen tarkoitukseen, elämän tuhoamisen puolusteluun.
Venäläinen kirjailija Viktor Jerofejev määritteli, että Venäjällä pyhä on sekä kärsimystä että vastuullisuutta. Venäjän on ohjelmoinut itseensä käsityksen, että kärsivä menee jumalan luo. Venäläiselle pyhyys on totuudellaan polttava sana, josta joutuu tsaarin edessä mestatuksi. Sana on kuoleman arvoinen: tästä johtuu venäläisen kirjallisuuden äärimmäinen voima. Siksi kirjallisuus kanonisoitiin niin helposti venäläisessä kulttuurissa.
Toden puhumisen vapaus
Kirjailijat olivat niin tsaarien kuin pääsihteerienkin aikana ainoat, jotka olivat vapaita puhumaan totta. Toisaalta kirjallinen luominen Venäjällä liittyy aina kärsimykseen: impulssi sanan käyttöön ei tule suonkaan riemuhymnistä vaan protestista, joka liittyy puutteeseen, haluun muuttaa sosiaalisesti maailmaa.
Jo Dostojevski kutsui kärsimään, että kärsimyksestä syntyisi totuus maailmasta. Näin venäläinen kirjailijaan joutuu ansaan: ymmärrettyään totuuden hän alkaa pyhimykseksi ja saarnamieheksi. Kirjailijan on päästävä tästä yhteisön odotusten loukusta vapauteen. Jerofejev julistaa uskoa vapauteen, provokaatioon, irrottautumista tapainopettajan ja karttakepin heiluttajan pakkoliikkeistä.
Tyypillinen tapaus on Solzhenitsyn, joka paljasti totuuden vankileirien saaristosta ja joutui neuvostopyhimykseksi, mutta on nyt vapauden ajalla menettänyt uskottavuutensa anakronistisilla yhteiskunnallisilla ohjelmillaan.
Jerofejev varoittaa tunteista: innoituksen huuman vallassa tuotamme kuolleita sanoja. Hän pitää näiden tunteiden tyypillisinä tuotteina fasismia ja stalinismia, mutta myös esimerkiksi eksistentialistit ja katoliset kirjailijat ovat tehneet kauheita sanojen tekoja innoituksen vallassa.
Jerofejev on siis skeptikko: hän vetoaa maallistumiseen, järkipuheeseen, malttiin. Hän purkaa Venäjän ainutlaatuisuuden ja kärsimyksen pyhyyden ja toivoo uudelle Venäjälle "normaaliutta", eurooppalaista kohtaloa, sovinnaista hyvinvointia ja postmodernismia kiihkoilun sijaan.
Mutta Jerofejev ei olisi venäläinen kirjailija, ellei hän olisi julistanut ilmestystä väsyneelle Euroopalle. Hän odottaa uutta metafyysistä näkyä. Uskonnot ovat väsähtäneet, metafysiikkaa arvostellaan, jumala on paitsi kuollut myös paljastunut ihmiskätten työksi. Muut mantereet ovat jämähtäneet fundamentalismin ja uskonnollisen konservatismin pysähtyneisyyteen, paitsi islamia Jerefejev mainitsee tässä yhteydessä mm. katolisen ja ortodoksisen fundamentalismin.
Euroopassa tuntuu selvä metafyysinen tyhjiö. Samalla kulttuuriimme on kerääntynyt paljon uutta, käsittelemätöntä metafyysistä tietoa. Uskomme tyhjiö odottaa täyttymistään ja Jerofejevin mukaan juuri Euroopan on luotava uusi Jumala, joka vastaa nykyihmisen kokemaan tietoräjähdykseen.
Pyhyydestä tai sen vierestä puhuttiin siis taas paljon Mukkulassa. Tunnustuksellisuuteen ei nykykirjailija yllä tai uskaltaudu. Varsinaiset uskontunnustukset kuultiinkin kai valistuksen linjoilla, paradoksaalisena uskona ihmiseen, järkeen ja kehitykseen.