Marraskuun 30. päivänä tulee kuluneeksi tasan 70 vuotta talvisodan alusta. Tämä tarkoittaa sitä, että tänä syksynä julkaistaan - ja ostetaan - valtavat määrät talvisodasta, ja laajemminkin sotavuosista, kertovia tietokirjoja ja sota-aikaan sijoittuvia romaaneja.
Kirjakauppojen tietokirjahyllyihin on jo tullut, tai piakkoin on tulossa, muun muassa oululaisen Mika Kuljun Raatteen tie
-kirjan "täydennetty juhlapainos" (Ajatus), liminkalaisen Pekka Tuomikosken Talvisota, väestönsiirrot kartoin (AtlasArt), Antero Holmilan (toim.) Talvisota muiden silmin (Atena).
Sotaa käydään myös romaanikirjailijoiden tietokoneilla. Luvassa on muun muassa sotakamreeri Reino Lehväslaihon Kontion sissit (WSOY), Esa Sirénin Ilomantsin ritaripartio (Gummerus) ja Eero Tuomaalan Taistelupartio 102 (Tammi).
Yksi kirjasyksyn sotakynäilijöistä on talvisodan ikäinen inarilainen kirjailija Raimo O. Kojo.
Kojon syksyn uutuus Minä, Adolf ja Josif (Minerva) kertoo Karjalan rajaseudun ihmiskohtaloista talvisodan varjoissa.
Vuodesta 1966 vapaana kirjailija toimineen, noin 30 teosta julkaisseen Kojon ensimmäinen sota-aikaan liittyvä teos ei ilmesty merkkivuoden kunniaksi, vaikka ajankohta on toki kirjailijan ja kustantajan tiedossa.
"Markkinointimielessähän tämä kirja sattui hyvään ajankohtaan, mutta juhlavuosi ei ollut mielessä, kun aloin suunnitella kirjaa muutama vuosi sitten. Lähtökohdat olivat aivan toiset. Eikä tämä ole edes varsinainen sotakirja, sillä romaanissa kuvataan kotirintaman sotaa", Kojo sanoo.
Tiliä menneisyyden kanssa
Kojo kertoo kirjan kirjoittamisen taustalla olleen kaikenlaiset elämässä vastaan tulleet vaikeudet.
Ongelmat alkoivat purkautua, kun hän alkoi selvittää sotavuosiin liittyviä lapsuuskokemuksiaan.
"Lapsuuteeni liittyy neljä katkeraa lähtöä. Kaksi kertaa lähdin äidin kanssa evakkoon Karjalasta. Sitten jouduin vanhemmista eroon sotalapseksi Ruotsiin. Ruotsissa olin puolitoista vuotta, ja ehdin unohtaa koko Suomen, vanhemmat ja suomen kielenkin. Kun minua alettiin vaatia takaisin Suomeen, oli edessä taas katkera lähtö."
Kojo alkoi tutkia perusteellisesti omaan lapsuuteen ja lapsuuden tapahtumapaikkoihin liittyviä asioita.
Kun kirjailija alkaa tutkia jotain perusteellisesti, niin totta kai herää ajatus, olisiko aiheesta kirjaksi.
Kojo päätti kirjoittaa sota-ajasta pikkupojan näkökulmasta. Hän myös otti kirjaansa mukaan kaksi kuuluisaa viiksiniekkaa, Adolfin ja Josifin.
"Keräsin materiaalia kirjaan, eikä tarina lähtenyt oikein vetämään. Sitten joku sanoi minulle jossain unessa, että lyö lekkeriksi ne diktaattorit. Jos yrität kuvata niitä tosikkomaisesti, niin se ei onnistu. Sen jälkeen kirjoittaminen alkoi sujua. Syntyi romaani, joka on aika pitkälle omaelämäkertaa, vaikka onkin fiktiivinen teos. Mutta kirjan lähtökohdat, historiallinen tausta, tapahtumapaikat ja päähenkilöiden elämät - noin suurin piirtein - ovat yhtä todellisuuden kanssa."
Tekstiä sukupolvelta toiselle
Kirjailija ei luonnollisestikaan kirjoita itselleen vaan lukijoille.
"Kirjoitan fiktiivisesti ja kolmannessa persoonassa, jotta tapahtumat aukeaisivat muillekin."
Kojo uskoo, että sota-aikaan sijoittuvat romaanit tarjoavat sekä kirjoittajille että lukijoille mahdollisuuden purkaa omia kokemuksiaan ja tehdä tiliä menneisyytensä kanssa.
Eikä tämä lukijajoukko rajoitu pelkästään sotavuosina eläneisiin suomalaisiin, joten sotavuosia muistelevia kirjasyksyjä on odotettavissa vielä vuosista ja vuosikymmenistä toiseen.
"Kun aloin työstää kirjaa, niin törmäsin kymmeniin, jopa satoihin, ihmisiin, joilla on samanlaisia kokemuksia ja traumoja. Eivätkä nämä jää pelkästään heihin, vaan sota-ajan tapahtumat siirtyvät jälkipolvienkin elämään."
"Itse olin pari viikkoa sitten romaanin tapahtumapaikoilla Lahdenpohjassa Laatokan Karjalassa. Molemmat tyttäreni ja kaksi 10-vuotiasta tyttärentytärtä olivat siellä mukanani. He kaikki ottivat vahvasti vastaan kaiken siellä kohdatun", Kojo sanoo.
