Jarkko Laineen yllättävä kuolema viime syksynä saa uudenlaisen sävyn postuumisti julkaistusta runokokoelmasta.
Viimeiseksi jääneestä runoteoksesta hakee pakostakin enteitä ja syy-yhteyksiä. Kirjailijan kahdeskymmenes runoteos Ensimmäinen pastis plataanien alla oli määrä tulla julki Laineen 60-vuotispäivän kunniaksi. Näin ei kuitenkaan käynyt.
Takakannen teksti kertoo, että teos julkaistaan siinä muodossa kuin Laine sen aikanaan kustantajalleen vei.
Avausruno Miten lyhyt onkaan elämämme tuntuu lähes kohtalokkaalta. Loppupään runoissa "vanhoja miehiä peitetään maan soralla" ja runon minä tunnustaa yksinäisyytensä, että ei tiedä minne kuuluu, ja että ymmärtää vasta nyt olevansa alkupala Jumalan huulilla.
Runon yleispätevänä kaavana voisi pitää seuraavaa: Aloitetaan tapahtumasta, joka voisi olla itse koettua, peräti totta. Keskiosassa pohditaan ja punotaan johtopäätöksiä. Loppuriveille kehitellään yllätys tai vastaveto.
Runoissa soi lapsuuden ja nuoruuden nostalgia. Nykyisyyttä runoilija katsoo ilkikurisesti mutta lempeästi.
Laineen kokoelman runoja ahmiessa ruokahalu kasvaa sen verran paljon, että on käännyttävä kirjaston palvelujen puoleen. Läjä Laineen runoteoksia viikonlopun suurannoksena antaa vakuuden, että kuoleman toistuminen runoissa ei ole sattumaa.
Paluu 20-vuotiaan runoilijan esikoisteokseen Muovinen Buddha (1967) todistaa, että samat motiivit elävät edelleen vuonna 2006 kirjailijan mielessä. "Liiaksi kuolema ei uppoudu kirjoihin./ Se ei kytke kanaviaan suurjännitejohtoon.// Kuolema tietää miten kirjoitetaan runo,/ pitäisikö sen vielä tietää mitä on taide."
Ja kun vuonna 1967 Rolling Stonesin pojat poseeraavat pyjamissaan, ollaan 2007 -kokoelmassa Pariisin Pére la Chaisen hautausmaalla, Morrisonin haudalla, Musset´n haudalla, siellä missä taiteen olemus kilpistyy maatuneissa luissa ja hautakirjoituksissa.
Viiden pennin Hamletissa (1976) runominä kysyy: "kun olen kuollut, kuka enää elää", elämä jatkuu, eikä kuoleman teema sen ilmentymiä estä. Kokoelma toisensa jälkeen runoilija juoksuttaa kalman koiria kintereillään.
Paratiisissa (1978) runoilija kysyy: "Kuka varjelisi katseilta meidät/ jotka synnyimme hautakivi selässä/ piilottelemme sitä takin alla/ kuin kyttyrää, hevosen potkaisemaa."
Savukkeen sinisessä ajatuksessa (1997) ihmiset on jaettu kahteen osaan: niihin jotka jo ovat ja niihin jotka eivät vielä ole kuolleet.
Toistuu myös kissa, Buddhan inkarnaatio. On viinaan menevä runoilija Li Po, kapakoissa kirjoitetut reunamerkinnät, viini ja olut, hotellien yksinäiset pysähdyspaikat ja Turun kaduilla sateessa seisovat lyhtypylväät.
Syntyy kuva runoilijasta, joka tarkastelee tupakan savun takaa ohikiitävää maailmaa, politiikan vaihtuvia näyttämöitä ja rakkautta: "Jos Jumala olisi ymmärtämyksen Jumala/ hän poistaisi maailmasta parittomuuden."
Koskettavia ovat tunnustukset:
"Istun yksin, juon viskini yksin, kävelen kotiin yksin./ Kissa istuu ikkunalaudalla, luo silmänsä minuun, ei koskaan sano muuta kuin "Miau":/ Sitten se alkaa kehrätä, kuin korostaakseen että on ehjä kokonaisuus" ja "Kissa katsoo minua kuin olisin puoleksi kuollut, sitten alkaa kehrätä -/ se on kuin intiaanien surulaulu".
On merkillistä, miten keskenään erilaisilta näyttävät valokuvissa valoittavasti hymyilevä Jarkko Laine ja kokoelmien runominä.
Viimeinen teos lahjoittaa valloittavan moniulotteisen ja vekkulin runoilijan kuvan.
Adjö Laine, lepää rauhassa.
