Nauti hetkestä, käskevät. Tänä talvena olen yrittänyt. Nimittäin nauttia niistä hetkistä, kun olen saanut jotain valmista (tai siis ”valmista”) aikaan ja lähettänyt eteenpäin luettavaksi ja kommentoitavaksi.
On syytä ottaa ilo irti siitä klikkauksesta, kun yksinäisen työn hedelmä lähtee kurkottamaan kohti lukijaa ja kirjoittaja jää odottamaan palautetta.
Alkuun tuntuu, että viimeisen pisteen jälkeen voisi heittää kärrynpyöriä. Avata samppanjapullon. Juoksaista järven ympäri tai tehdä muita hurjuuksia. Sen sijaan menen miehen luo käsi ojossa, sanon: saa onnitella. Jaaha, hän tietää jo, sullako valmistui uusi versio.
Sisällä kuplii ilman samppanjaakin. Ai että. Se lähtee lentoon, se on ylväs ja mahtava ja samaan aikaan hiljainen ja tosi. Osasin. Osaan. Siitä tulee sellainen kuin haluan ja siitä tulee elävä.
Tekisi mieli mennä parvekkeelle tai kävelysillan korkeimmalle kohdalle huutelemaan ja rummuttamaan rintaansa kuin viidakon kuningatar, haluttaisi soittaa Kansanradioon ja päivittää Facebookiin, melkein kertoa R-kioskin myyjällekin, kun lähtee rehvakkaana ostamaan juhlajäätelöä.
Onneksi jättää kertomatta. Ilo ja riehakas tyytyväisyys kestävät vain pari tuntia. Kohta juhlajäätelöt sulavat ja päivänvarjokoristeet lötköttävät pöydällä ruhjottuina.
Maailman omistaminen vaihtuu paniikkiin ja epätietoisuuteen ja usko omaan tekemiseen häviää sitä ponnekkaammin, mitä kauemmin teksti on kaukana minusta. Ei tarjoa tällaista koulutyö. Kirjailija saa kaupan päälle vuoristoradan.
Alkaa hävettää. Ajatukset toistuvat ja kitisevät. Keskeneräisen lähetin. Siitä puuttuu vielä niin paljon. Miten kehtasin.
Uupuvia kohtauksia tulvii mieleen, väärin valittuja sanoja. Itse asiassa koko idea ja sen rajaus taitavat olla surkeita.
Seuraavana aamuna haluaisi jo aloittaa alusta, pistää koko tekstimassan myllyyn tai tehosekoittimeen. Sen voisi surauttaa ihan uuteen muotoon, siitä tulisi sileä ja helposti nielaistava, kun nyt se on vielä kulmikas ja outo.
Sitten mennään perheen kanssa viettämään viimeistä Ruka-päivää. Muut laskevat. Keli on uskomaton.
Siinä sitä istuu rinneravintolassa ja vajoaa juhlienjälkeiseen surkeuteen.
Kukaan ympärillä olevista ihmisistä ei voisi ymmärtää ahdistuksen määrää, joten on paras tyytyä mököttämään yksinään.
Voi yrittää lukea mutta ei pysty. Toisten sanojen nerous murentaa hatarat perustukset. Miten koskaan saatoin kuvitella, että minä…?
Melkein laittaa aurinkolasit sisällä päähän, ettei kukaan vain tunnista ja tule kyselemään, että mites kirja ja totta son jo valmis.
Onneksi syksyyn on vielä aikaa. Ehtii oikein tosissaan nautiskella näistä hetkistä. Huh.
Kirjoittaja on kuusamolainen opettaja ja kirjailija.