Tämän viikon kiinnostavimpia kulttuuriuutisia oli brittiläisen hedgerahaston perustama kustantamo De Montfort Literature, jonka on tarkoitus palkata listoilleen kirjailijoita vuosipalkkaa vastaan. Lehtitietojen mukaan uusi yritys pyrkii tunnistamaan tuottoisat kirjailijat algoritmien, psykometristen testien ja haastatteluiden avulla.
Kirjailijana riemastuin tästä tiedosta. Haaveilen aika ajoin kuukausipalkasta. Huomaan usein suhtautuvani toimeentulooni kuin olisin syrjäytymisvaarassa.
Miten auvoisaa olisi olla töissä. Kun luin uutisen, en ajatellut palkallisuuden vaikuttavan erityisesti työn taiteelliseen laatuun – ainakaan negatiivisesti. Taiteellinen näkemys on itseisarvo, jonka voi säilyttää, vaikka ansaitsisi työllään rahaa.
Sen sijaan kohotin kulmiani perusteilla olevan kustantamon toisen periaatteen kohdalla: uutisen mukaan kustantamo aikoo käyttää algoritmeja analysoimaan menestysteoksia, jotta uusien teosten myynti saataisiin maksimoitua.
Ajatus siitä, että olisi olemassa ohjelma, joka tunnistaisi patetian juuri oikean määrän tai naurun täydellisen tasapainon taideteoksessa, on mieltä kiihottava hauska fantasia.
Kustantamot ilmeisesti jo tekevät tämän tyyppistä taustatyötä tilastotietojensa kanssa: erilaisten ohjelmien avulla on mahdollista analysoida muun muassa kohdeyleisöjä, bestsellereiden piirteitä ja jopa teosten tunnesisältöjen vaikuttavuutta.
Silti luulen, että on miltei mahdotonta ennustaa teosten myyntipotentiaalia.
Samasta syystä kuin on mahdotonta opettaa keinoälyä haaveilemaan tai kaipaamaan, on mahdotonta opettaa tietokoneohjelmia kirjoittamaan romaaneja. Lopputulos olisi kenties yhä kiusallinen kopio, josta kopiomaisuus on tunnistettavissa, samalla tavoin kuin epäonnistuneet keinoälyn tuottamat kuvat ihmiskasvoista ovat irvokkaita kasvojen kopioita.
Ja entäpä kirjallisuuden intiimi luonne? Kirjallisuus syntyy enimmäkseen olemisen paljaudesta. Elän ja kirjoitan epäilystäni elämän keskellä, kas siinä kirjallinen reseptini: kirjoitan tavoittaakseni kokemuksen elämästä sellaisena kuin se ilmenee. Siinä kaikki.
Kenties vaikein tekoälyn haasteista on kuitenkin nauru.
Mieleeni palaa Woody Allenin elokuva, jossa Alan Aldan roolihahmo viisastelee kameralle komedian syvimmästä olemuksesta: ”Komedia on tragedia plus aika.”
En ole itse vielä tähän mennessä itse osannut kirjoittaa komediaa. Kun oivallan, miten ”aika”, olipa se ajankulu itsessään tai ajallisuuden kokemus, lisätään teokseen, luultavasti opin.
Saattaa tosin olla, että oivallan tämän vasta kuolemani hetkellä. Ehkä vieressäni on silloin kuuliainen robotti, joka kaiken tajuavan keinoälynsä voimalla kirjaa havaintoni ylös, ja tuloksena on täydellinen naurun tasapaino.
Kirjoittaja on Oulussa koulunsa käynyt kirjailija