Ooppera elää ja voi hyvin Nivalassa, vaikka välillä näytti siltä, että toisinkin voisi käydä. PULA!-oopperan savuaville rauniolle perustetun Jokilaaksojen musiikkisäätiön tulevaisuus vaikuttaa Jorma Panulan säveltämän Joutilaan miehen perusteella hyvinkin lupaavalta.
Kirjailija Pentti Haanpään taiteelliseen kriisiin ja legendaariseen kylähulluun, Wiina-Mattiin pohjautuva libretto kertoo itse asiassa hyvin perinteisen suomalaisen tarinan, jossa todellinen viisaus löytyykin boheemeista hanttapuleista.
Runsaan ennakkokirjoittelun synnyttämiin odotuksiin nähden Wiina-Matti on oopperassa yllättävänkin rajoitetussa roolissa. Varsinkin kun oopperasta löytyy toinenkin hörhö, kampaukseltaan varomattoman sähkönkäsittelyn lopputulokselta näyttämä Paalikin isäntä, joka tämän tästä nousee näyttämön ykköshahmoksi.
Libretto jakautuu vakavampaan ensimmäiseen näytökseen ja toisen näytöksen hersyvään komediaan. Tunnelmaltaan oopperan puoliskot tuntuvat ainakin ensikatsomalla vähän eriparisilta.
Oopperan esittämisen kannalta jäähalli ei ole ihanteellinen tila. Nivalankin halli on sisätiloiltaan karu ja palveluiltaan askeettinen. Tämä kaikki on tietysti vain aineellista, mutta puuttuvaa akustiikkaa ei mikään voi täysin korvata. Hyvin lähelle tätä pääsee erinomainen äänentoisto, jonka ansiosta laulusuoritukset olivat hyvällä maulla vahvistettuja ja teksti helposti seurattavissa.
Osa katsomon paikoista on valitettavasti esityksen seuraamisen kannalta täysin toivottomia. Järjestäjiltä saamani paikka sijaitsi orkesterin takana noin kolmen metrin päässä kontrabassoista. Jokainen orkesterin kanssa tekemisissä ollut tietää, että tällaiseen kohtaan ei kuule kuin lähimmät soittimet.
Lattiatasossa lavan vieressä istuminen ei anna mahdollisuutta nähdä lavan tapahtumia kunnolla. Oma-aloitteinen siirtyminen parempaan paikkaan paransi kyllä tilannetta ratkaisevasti.
Kengännauhabudjetilla toteutettu lavastus ja puvustus täytti tehtävänsä hyvin, vaikka lavalla tavaraa olikin vähemmän kuin Lars von Trierin Manderlayssa. Hyvä esimerkki niukoilla keinoilla saavutetusta hienosta tehosta oli metsäkohtaus, jossa valoilla, savulla ja kuorolaisten muodostamalla metsällä saatiin aikaan todella realistinen kolean yön tunnelma.
Laulajista keskeisen vastuun kantoi Nicholas Söderlund, joka kasvoi Haanpään roolissa alkupuolen hämmentyneestä haahuilijasta loppukohtauksen luomiskykynsä ja itsevarmuutensa löytäneeksi kirjailijaksi.
Esityksen kannalta pääosaan nousivat suomalaisen kertomaperinteen viisaat hullut. Lassi Virtasen veijarimainen Wiina-Matti oli ulkoiselta olemukseltaan kuin sekoitus laukkuryssää ja Rölli-peikkoa. Puhtaan komedian kannalta potin korjasi kuitenkin Esa Ruuttusen esittämä Paalikin isäntä, jonka hyväntahtoinen hölmöys ja epätoivoinen pyristely emännän hirmuvallan alla kirvoitti yleisöstä monet makeat naurut.
Katriina Leppäsen Paalikin emäntä kohosi kotitalouden despoottina Pekka Puupään Juustinnaa muistuttaviin mittoihin. Pienemmissä rooleissa Tuomo Häkkilä tavoitti ökyisännän hahmon terävästi, ja Outi Pekkarisen Tytär toi tarinaan häivähdyksen edes potentiaalista romantiikkaa.
Jorma Panulan esittämät säveltäjän terveiset tiivistävät hyvin musiikin tekemisen ja siitä puhumisen välisen kuilun. Panulan musiikki herättää makoisia mielleyhtymiä niin kuplettiperinteeseen kuin pelimannimusiikkiinkin. Välillä musiikki on niin korvaantarttuvaa, että modernismiaan tarkemmin vartioiva säveltäjä tuskin uskaltaisi moista laulaa edes suihkussa.
Suomen kielen rytmiä noudattava laulu kuulostaa luontevalta kuin puhe, jota sitäkin kuullaan paljon varsinkin toisessa näytöksessä. Orkestraatio osoittautui kevyeksi kun sitä paikanvaihdon jälkeen pääsin kuulemaan.
Eli Panulan sanoin: siitä vaan seuraamaan.
