Sosiaalisen median ja muun sähköisen tarjonnan vyöry näyttää yhä vaarallisemmalta lukemisen ja kirjallisuuden uhalta.
Kehityksen suuntaa on ilmeisen hankala kääntää. Mutta edelleenkin kiinnostavat kirjat löytävät lukijansa.
Venäläis-amerikkalaisen kirjailija Vladimir Nabokovin kerrotaan arvioineen kirjallisuuden merkitystä ihmiselle seuraavaan tapaan: elämän kaikkein nautinnollisimpia tuntemuksia on se, että ennen nukkumaan menoa käsillä on jotain hyvää luettavaa.
Ajatuksen esittämisen ajankohta ei ole tiedossa. Nabokov kuoli vuonna 1977. Vuonna 2018 yhä useampi mahdollinen lukija hakee ennen nukkumaan menoa nautintoa muusta kuin kirjoista: esimerkiksi sosiaalisesta mediasta ja muusta netin tarjonnasta tai vaikkapa elokuvien suoratoistopalveluista.
Tällä hetkellä kehityksen kulku näyttää vääjäämättömältä. Sähköisen, etenkin kuvallisen sisällön tarjonta ja käyttö lisääntyvät jatkuvasti, eikä käännettä näy.
Suomessakin havaittu seuraus on ollut se, että kotimaisen kaunokirjallisuuden myynnin arvo on laskenut 2000-luvulla selvästi (Kaleva 17.3.). Sama koskee myös käännettyä kaunokirjallisuutta. Loihakkaa alamäkeä on tällä vuosituhannella liukunut myös tietokirjojen julkaisu ja myynti.
Neljäs kirjan heikkenevästä asemasta kertova mittari on kirjastokäyntien vuotuinen lukumäärä Suomessa. Vuonna 2004 oltiin 68 miljoonan tuntumassa, vuonna 2016 vajaassa 50 miljoonassa.
Pitääkö siis olla huolissaan, ja jos pitää, niin tarkemmin sanottuna mistä? Kirjailijoiden elannosta? Kustannustalojen selviämisestä? Kansallisen kulttuurin yhdestä keskeisestä palasesta tai peräti kansan sivistystasosta?
Kustannustaloja on helppo syyllistää siitä, että ne ovat kaventaneet vaikkapa kotimaisen kirjallisuuden julkaisuohjelmaa tai etsivät korostuneesti kirjoja, jotka voivat yltää suuriin myyntilukuihin. Tosiasia kuitenkin on, että kirjankustannuskin on liiketoimintaa, jota pitäisi kyetä harjoittamaan voitollisesti.
Myyntimenestyksiä tarvitaan, jotta voitaisiin julkaista sellaista kirjallisuutta, joka puhtaasti taloudellisin perustein juuttuisi julkaisuseulaan.
Kustantajan näkökulmasta ymmärrettävä tavoite voi kuitenkin kaventaa kirjallisuuden spektriä. Jo lähtökohdiltaan julkaisukynnystä nostaa Suomessa pieni kielialue ja siksi suppeampi lukijamäärä. Näistä paineista on syytä toivoa, että kustantajat eivät kadota näkyä toimimisesta myös kansallisen kulttuurin kannattelijoina.
Iso kysymys on se, mitä lukemisen vähenemisestä seuraa kansakunnan mitassa. Lukemisharrastusta on pidetty kansansivistyksen peruspilarina, eikä syyttä. Kirjallisuus haastaa ajattelua ja auttaa ymmärtämään maailmaa ja sen moninaisuutta. Lapsilla ja nuorilla kirjat tukevat kielellisen ilmaisun kehitystä.
Kirjallisuus ja kirjat eivät ole henkitoreissaan, mutta niiden asemasta kannattaa olla huolissaan ja miettiä keinoja tilanteen oikaisemiseksi.
Aina voidaan suunnata toiveita valtioon tai vaikkapa kouluihin. Tosiasiana pysyy kuitenkin aina se, että sekä nuoret että vanhemmat tarttuvat kirjoihin herkimmin silloin, jos niiden sisältö vaikuttaa riittävän kiinnostavalta ja omaa elämää tavalla tai toisella koskettavalta.