Tänään on tärkeä päivä. Kioton ilmastosopimus astuu voimaan, seitsemän vuotta sen jälkeen kun se saatiin Japanissa vaivoin neuvotelluksi kasaan. Ne ovat olleet seitsemän pitkää vuotta. Todisteet meneillään olevan muutoksen rajuudesta ja edessä olevista vielä rajummista riskeistä ovat tulleet koko ajan ilmeisemmiksi, mutta tarmoa on voitu suunnata vain siihen, kuinka Kioton sopimus saataisiin voimaan. Ei siihen, kuinka sen jälkeen pitäisi jatkaa.
Sopimus on nimittäin voimassa vain vuoteen 2012 asti. Sen jälkeinen aika on yhä täysin hämärän peitossa. Tänä keväänä pitäisi käynnistellä joitakin pohdintoja seuraavista askeleista, mutta mistään sopimusneuvotteluista ei ole vielä kyse. Yhdysvallat ei halua tulla sellaisiin pöytiin, muiltakin on pallo hukassa. Mitä oikein pitäisi tavoitella?
Kioton sopimus pääsi voimaan, kun Venäjä vihdoin tuli siihen mukaan. Tarvittava määrä teollisuusmaita saatiin näin mukaan, vaikka Yhdysvallat jäikin pois. Euroopan unionin politiikalle se oli voitto, sillä ilman EU:n yhteistä puhtia ei näin pitkälle olisi päästy.
On siis luontevaa, että katse kääntyy taas Brysseliin. EU:lla on tilaisuus osoittaa ilmastoasioissa johtajuutta, ja sitä siltä itse asiassa odotetaankin. Muistakaan ei siihen oikein ole, ja presidentti George W. Bushin tullessa alkuviikosta komission vieraaksi tätäkin asiaa aiotaan, niin ainakin oletetaan, nostaa esiin.
Mutta mitä pidemmälle aika kuluu, sitä pienempi tekijä EU tässä kaikessa on.
Yksi pulma on siinä, että Ruotsia ja Britanniaa lukuunottamatta kaikki muut "vanhat" EU-maat ovat jäämässä jälkeen kansallisista Kioton päästövähennystavoitteista, jotkut kuten Espanja ja Irlanti todella rutkasti. Unioni kyllä kokonaisuutena näyttää pääsevän riman yli, mutta se johtuu vain siitä, että itäisen Euroopan sosialisminaikainen teollisuus puski taivaalle hirvittävästi saasteita vielä 1990, ja nyt ne tehtaat ovat onneksi mennyttä. Vähennykset tulevat kuin itsestään, kuten Venäjälläkin.
Sen sijaan päästöjen vähentäminen oman toiminnan kautta on ollut työn ja tuskan takana, kuten suomalaisestakin keskustelusta on hyvin käynyt ilmi. Koko unionissa päästökauppa on nyt vähitellen pääsemässä alkuun, ja uusin kiista on nousemassa EU:n pohtimasta verosta tai muista haittamaksuista kerosiinille eli lentokoneiden polttoaineelle.
EU on sinänsä hereillä, vaikka puheilla ja teoilla on välimatkaa. Viime viikolla komissio julkaisi laajan strategian Kiovan jälkeisestä ajasta. Ympäristöjärjestöt moittivat paperia heti siitä, että siinä ei lyöty lukkoon uusia sitovia vähennystavoitteita. Ensin EU haluaa keskustella muiden kanssa.
Eli arvioita on, toteutusta ei, ei ainakaan vielä, vaikka raportin perusteluosa nostaa tukan pystyyn. Tiivistetysti sanoen jos mitään ei tehdä, tapahtuu kauheita. Mitä se sitten on, siitä on valita erilaisia vaihtoehtoja. Kuivuutta, kylmyyttä, sadetta, tulvaa, myrskyä, tauteja, pakolaisuutta, sukupuuttoja, joidenkin alueiden romahtamista, joidenkin valtioiden katoamista, paikallisten ekosysteemien ja suojelualueiden tuhoutumista, punkkien lisääntymistä, miten vain. Mahdollisuuksien kirjo on laaja.
EU on jopa arvioinut taloudellisia kustannuksia sille, jos jatketaan nykyiseen malliin. Siinä päädytään loppusummaan 74 triljoonaa euroa vuoteen 2200 mennessä. Noin tähtitieteellistä summaa ja pitkää aikaväliä on vaikea mitenkään hahmottaa. Asian voi kai sanoa niin, että jos päästöjen vähennys maksaa, niin vielä paljon enemmän maksaa olla vähentämättä niitä.
Mutta tekipä EU itse mitä tahansa, se ei paljoa auta. Tällä hetkellä Yhdysvallat on tunnetusti maailman suurin kasvihuonekaasujen päästöjen aiheuttaja, mutta se ei ole sitä kauaa.
Kun nyt Pohjois-Amerikan osuus koko maailman päästöistä on vajaa neljännes, vuonna 2050 se on enää runsaan kymmenen prosentin luokkaa. Edellä ovat silloin ennen muuta Kaakkois-Aasia, mihin Kiinakin kuuluu, ja lisäksi Etelä-Aasia (Intia), ja jopa Afrikka. EU:n osuus päästöistä puolestaan on tuolloin alle kymmenen prosenttia, ja Etelä-Amerikkakin kiilaa sen edelle.
Toisin sanoen Kiinan, Intian, Brasilian ja Etelä-Afrikan tapaiset maat teollistuvat hurjaa vauhtia, eikä niille nykyinen Kioton sopimus anna minkäänlaisia pidäkkeitä.
EU:n laskelmissa rajana on kahden asteen nousu keskilämpötiloissa. Jos sen yli mennään, on ohitettu kynnys, jonka jälkeen monet muutokset ovat peruuttamattomia. Tosin jo pienempikin lämpötilan nousu riittää sulattamaan Grönlannin jäät ja nostamaan meren pintaa ennen pitkää seitsemällä metrillä, ja pohjoisilla alueilla on arvioitu, että edessä on 4-7 astetta lisää keskilämpöä.
Nyt Kioton sopimukseen mukaan tulevien maiden isotkaan vähennykset eivät riittäisi pitämään keskilämpötilojen nousua alle kahden asteen, jos muut isot saastuttajat eivät ole leikissä mukana.
Komission tulkinnan mukaan seuraavien parinkymmenen vuoden aikana on olemassa pieni mahdollisuuksien ikkuna sille, että kahden asteen rajassa voitaisiin pysyä. Tärkeintä on, että lisää todisteita ei enää odotella, vaan aletaan toimia heti. Mutta kuka sen tekisi?
Britannian pääministeri Tony Blair koettaa nyt saada rikkaat teollisuusmaat eli G7-ryhmän ripeämpiin toimiin. Ilmastonmuutos on asialistan kärkipaikoilla Blairin isännöimässä ryhmän huippukokouksessa Skotlannissa. Unioni näyttää sen sijaan keskittyvän olemaan huolissaan, tarjottua johtajuutta ei ainakaan juuri nyt näy.
Kioton sopimus on hyvä tienavaaja. Mutta ratkaisevampaa on, mitä muuta tapahtuu, ja siinä on kolme avainsanaa: Kiina, Intia ja Yhdysvallat. Todelliset ilmastoneuvottelut ovat siis vasta edessä.