Suomessa Kioton sopimus alkaa jarruttaa talouskasvua, mutta maailmanlaajuisesti se ei hidasta ilmastonmuutosta. Tämä ristiriita on kärjistymässä.
Kioton ilmastosopimuksen vaikutukset arkipäivään alkavat vähitellen tulla esiin. Sen mukanaan tuomat säädökset tietävät monien rajoitusten kiristymistä esimerkiksi rakentamisessa, mutta energiatalouden parantaminen on yleisesti ottaen joka tapauksessa perusteltua.
Eniten keskustelua aiheuttaa se, että Euroopan unionissa valmistaudutaan parhaillaan vuonna 2005 alkavaan päästökauppaan. Se tapahtuu teollisuuslaitosten tasolla ja synnyttää uuden, hyvin mutkikkaan mekanismin. Suomessa kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkarinen on arvioinut, että bruttokansantuote pienenee tämän myötä noin puolella prosenttiyksiköllä. Monien teollisuuslaitosten kustannukset kasvavat, ja tavallisille kuluttajille tuntuvin seuraus lienee sähkön hinnan nousu.
Koko ajan on ollut selvää, että Kioton sopimuksen tavoittelema päästöjen vähennys tuskin voi tapahtua ilman jonkinlaisia taloudellisia uhrauksia. Suomen kannalta ongelma on, että näiden uhrausten hinta saavutettavaan tulokseen nähden tuntuu kovin korkealta.
Suomessa asiat olivat jo Kioton kriteerien kannalta keskeisenä vuonna 1990 siinä kunnossa, että päästöjen luonteva vähentäminen esimerkiksi teollisuuslaitosten prosesseja uusimalla ei hevin enää onnistu. Näin ollen tavoitteisiin pääsy ilman päästökauppaa ei ole mahdollista. Suomen teollisuuden näkökulmaksi vahvistuu käsitys, että tämä vaarantaa kilpailukykyä aivan turhaan.
Lisäksi Suomessa on pantu merkille, että eurooppalainen kemianteollisuus päätyi neuvotteluissa oudosti kokonaan päästökaupan ulkopuolelle ja että EU:n yhteiset tavoitteet ovat lipsumassa käsistä, puhumattakaan koko Kioton sopimuksesta. Vaikka EU sen kirjainta noudattaa, itse sopimuksen kohtalo on yhä Venäjän käsissä. Kukaan ei tiedä varmasti, mitä se tekee.
Teollisuuden puheilla yritetään vaikuttaa meneillään olevaan päästöoikeuksien jakoon, mutta mukana on myös aitoa turhautumista. Päästökaupan kustannukset ovat pois muista investoinneista, ja samaan aikaan moni kilpailija muualla säästää nämäkin rahat.
Suomen jättäytyminen pois EU:n yhteisestä politiikasta ei kuitenkaan ole mahdollinen vaihtoehto. Se vain välittäisi väärän viestin ja tekisi toiminnan ilmastonmuutosta vastaan entistäkin vaikeammaksi. Sen sijaan vaikuttaminen EU:n sisällä voisi olla mahdollista. Tarvitaan herätteleviä puheenvuoroja siitä, että nyt noudatettava malli ei toimi.
Maailmaonmuuttunut sitten Kioton sopimukseen johtaneiden neuvottelujen. On ensinnäkin tullut täysin selväksi, ettei maailman suurin saastuttaja Yhdysvallat tule tällaiseen järjestelyyn mukaan. Toiseksi tuntuu yhä oudommalta, että sopimus jättää Kiinan, Intian ja Brasilian kaltaiset vauhdilla teollistuvat ja autoistuvat kehitysmaat kokonaan velvoitteiden ulkopuolelle. Kolmanneksi sopimus ei puutu esimerkiksi nokeen, jonka rooli ilmaston lämpenemisen aiheuttajana saattaa eräiden uusien tutkimusten mukaan olla varsin suuri. Neljänneksi nykyiset toimet eivät alkuunkaan riitä, jos ilmastonmuutosta todella aiotaan jarruttaa.
Alkaa olla yhä ilmeisempää, että Kioton sopimus ei voi olla päätepiste, vaan alkupiste. Sen tilalle tarvitaan jotain muuta, mutta mitä se voisi olla, on täysin auki. Ennemmin tai myöhemmin kansainvälisen yhteisön on syytä palata jälleen neuvottelupöytään.