Monesti puhutaan Suomen hyvästä herraonnesta. Sillä tarkoitetaan, että korkeisiin virkoihin, etenkin tasavallan presidentiksi, on valittu eri tavoin päteviä, ja myös sopivia, poliitikkoja, sekä miehiä että myös yksi nainen.
Vähemmän puhutaan Suomen hyvästä puoliso-onnesta. Tämä tuli mieleen, kun seurasi rouva Tellervo Koiviston 90-vuotissyntymäpäivähaastatteluja.
Tasavallan presidentti ja hänen puolisonsa elävät "kultaisessa häkissä", vaikka kansainvälisessä katsannossa häkki ei kovin pramea olekaan. Heidän ei ole pakko käydä kaupassa, silittää vaatteita tai tehdä välttämättä mitään muutakaan mitä tavalliset kuolevaiset arjessaan tekevät.
Arjen askareiden puuttumisen varjopuoli on, että kultaisessa häkissä oikeus yksityiselämään on kapea ja että omin päin liikkuminen ei käy noin vain päinsä.
Olen kuullut yhden presidentin päivittelevän sitä, kuinka hän ei saanut viikata edes omia alusvaatteitaan. Sama presidentti ja puoliso karkasivat kerran Mäntyniemestä. Turvamiehet olivat noloina, kun pariskunta palasi.
Toinen presidentti puhisi turvamiehelle, etteikö hän saa käydä rauhassa edes vessassa. J.K. Paasikivi marisi paskavirkaansa, jossa on vain kaksi adjutanttia ja Porilaisten marssi. Nyt adjutantteja on sentään kolme.
Puolison osa on vielä haastavampi. Edustustehtäviä riittää kylläksi asti. Niitä ja omaa uraa on vaikea yhdistää luontevasti. Julkisuus seuraa herkeämättä myös puolisoa ja kiinnittää huomiota helposti varsin toisarvoisisiin asioihin.
Tellervo Koivisto eli kultaisessa häkissä 12 vuotta. Seurasin hänen tekemisiään useilla presidentti Mauno Koiviston valtiovierailuilla. Rouva Koivisto hoiti hommansa eleettömän tyylikkäästi.
Häkkivuosien jälkeen rouva Koivisto on ollut julkisuudessa aivan toisenlaisissa merkeissä. Hän sairastui 1990-luvun lopulla masennukseen ja kertoi siitä avoimesti.
Kirjailija Jari Tervon tekemässä erinomaisessa haastattelussa Ylessä tällä viikolla hän kertoi yksityiskohtaisesti kouluvuosina kokemuksistaan uskonnon opettajansa, pastori Lauri Jokisen kynsissä.
Rouva Koivisto on kertonut tuskallisista muistoistaan kirjassaan vuonna 1999, ja tapaus pastori Jokista käsiteltiin tietokirjailija Anne Mattsonin kirjoittamassa elämäkerrassa. Suurelle yleisölle, myös minulle, hänen kokemustensa koko kipeys tuli julki kuitenkin vasta nyt.
Samantyyppisiä, ja vielä pahempiakin, kokemuksia henkisestä ja fyysisestä väkivallasta sukupuoliseen hyväksikäyttöön ja raiskaukseen on varmasti monilla suomalaisilla, sukupuoleen katsomatta. Siinä mielessä rouva Koiviston kipeimmätkään muistot eivät liene kovin poikkeuksellisia.
Ja lisäksi kaikista pahimmat henkiset vammat taitavat monesti saada alkunsa juuri näinä tärkeinä kehitysvuosina eli lapsuudessa ja nuoruudessa.
Tärkeintä ja rohkeinta on kuitenkin se, että rouva Koivisto kertoi vuosikymmeniä mieltään painaneista ja vuosikymmeniä vaikenemistaan asioista avoimesti ja vielä suurelle yleisölle.
Moinen avoimuus on tuppisuisessa Suomessa harvinaista. Monet julkkikset kyllä avautuvat milloin mistäkin kriiseistään enemmän kuin tarpeeksi, mutta rouva Koiviston kertoma nousee aivan omaan arvoonsa.
Rouva Koivisto ei hae avoimuudellaan halpaa julkisuutta eikä kaipaa päähän silittämistä, vaan haluaa kypsillä vuosilla sanoa loputkin siitä, mikä on painanut mieltä pitkään.
Entisen maan äidin siviilirohkeus toivottavasti rohkaisee vastaavanlaisia asioita kokeneita ja kokevia kertomaan niistä, ainakin läheisilleen tai ammattiauttajille.
Kovat kokemukset eivät ole kohteiksi joutuneiden, vaan tekijöiden häpeä, olipa sitten kysymys koulukiusaamisesta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai väkivallasta. Vaikenemalla ja pahkaan painamisella tehdään itselle karhunpalvelus ja tekijöille palvelus.
Näin amatööripsykologin mielestä purkamatta jääneinä menneet ikävät asiat eivät häviä, vaan tulevat pintaan myöhemmin. Ne eivät välttämättä häviä purettuinakaan, mutta ainakin kuorma kevenee.
Koville se otti rouva Koivistollakin: kaikkein kipeimmät yksityiskohdat hän kertoi julki ilmeisesti vasta nyt. Vastaavan voi tehdä yhdeksänkymppinen, mutta voi sen tehdä paljon nuorempanakin.
Joten: kiitos avoimuudesta, rouva Koivisto.
Kirjoittaja on Kalevan päätoimittaja.