Kirjallisuudella näyttää taas olevan symboliarvoakin, koska siitä kannattaa kiistellä. Myös musiikissa on juuri käyty käräjiä siitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Helsingin Sanomien selvityksen mukaan yli 90 prosenttia musiikin julkisesta tuesta ohjautuu taidemusiikkiin, ei niin sanottuun rytmimusiikkiin.
Taiteen ja viihteen raja ei ennen ollut yhtä jyrkkä. Veli-Markus Tapion mukaan kuluttajan on nykyään lähes mahdoton löytää musiikkia, joka olisi sekä älyllisesti haastavaa että helposti lähestyttävää. Niin on laita kirjallisuudessakin.
Onkohan erottelun halu vastaliikettä sille, että postmoderni kulttuuri on vältellyt rajojen vetoa ja sille on tuntunut kelpaavan kaikki? Taidevalinta on myös tyylikysymys ja sosiaalisen erottumisen väline nykyisessä löysän demokratian maailmassa.
Kuten muistetaan, kirjallisuudessa keskustelun aloittivat viime kesänä Ruotsin miespuoliset korkeakirjailijat, jotka syyttivät naisdekkaristeja kirjallisuuden tason madaltamisesta. Kohteena oli erityisesti Liza Marklund, mutta naisten joukossa meni myös Jan Guillou, joka juuri kävi Suomessa kauppaamassa uutta palestiinalaisjännäriään Madame Terror. Häntä luonnehdittiin Ruotsin absoluuttisesti suurimmaksi roskakirjailijaksi.
Keskustelu muuttui pian lajinsisäiseksi, kun dekkaristit alkoivat nokittaa toisiaan. Eikä mies miestä syö: Henning Mankell jätettiin kunniavanhuksena rauhaan, vaikka muualla on jo alettu väsyä hänen itkuunsa ruotsalaisen sosiaalidemokratian tilasta. Naisdekkaristeilla on ollut turvanaan oma toimiva verisisarverkostonsa.
Dekkari on Ruotsissa ja Norjassa pitkään ollut näkyvä vientiartikkeli, jota on arvostettu erityisesti yhteiskunnallisuutensa vuoksi. Eikä ole kysymys pikkuasioista: vuonna 2004 Ruotsissa oli 53 dekkarikirjailijaa, jonka teoksia on käännetty vähintään seitsemälle kielelle.
Ruotsissa kiisteltiin kesällä myös Maja Lundgrenin romaanista Myggor och tigrar, joka rinnastaa Aftonbladetin -- Ruotsin suurimman päivälehden -- kulttuuritoimittajat nimiltä mainiten Napolin mafiaan. Vastustajat leimasivat kirjoittajan hysteerikoksi ja paheksuivat kaikenlaisten strip litien lisääntymistä kustannusmarkkinoilla.
Olemme tässäkin niukemmalla: kuka enää jaksaa urputtaa Helsingin Sanomien arvosteluista, varsinkaan kun Pekka Tarkan eläköidyttyä puuttuu tarpeeksi iso pilkka?
Kysyttäköön kuitenkin, ketä palvelee se, että lehdet, leipovat joka toisesta kirjasta mestariteoksen, esikoisteoksia myöten. Napakat arvioinnit olisivat kuluttajalle hyödyksi, kun kirjojen nimikemäärä on meillä kaksinkertaistunut aiemmasta, myynti sen sijaan pysynyt ennallaan. Kirjoja ilmestyy nykyisin liikaa; ne hukuttavat toinen toisensa.
Meillä apinoitiin Ruotsia sukkelaan: joukko keskiraskaan sarjan entisiä kukkulankunkkuja -- Kauko Röyhkä, Juha Seppälä, Anja Snellman -- lausui huolensa kirjallisuutemme viihteistymisestä, Röyhkä myös mummoistumisesta. Dekkarien yhteiskunnallisuus oli leimattu pupuksi jo aiemmin.
Itse asiassa taitaa olla niin, että kiintoisinta uutta tuotetaan nykyisin lyriikassa, joka on niin sanotusti laskeutunut rahvaaseen, käyttää tekniikkaa hyväkseen ja lähtee tarpeenmukaisen kustantamisen periaatteesta.
Aivan uskottava ei myöskään ole Mikko Variksen väite (Parnasso 4/2007) dekkarin kustannuskynnyksen erityisestä mataluudesta. Voidaanko nykyisessä monimuotoisessa kustannuskentässä edes puhua mistään yhteisestä kynnyksestä? Sellaiset laadukkaat dekkaristit kuin Leena Lehtolainen, Matti Rönkä ja Tapani Bagge nousevat omalla painollaan, ilman jyvittäviä tähtiä.
Outi Nyytäjä, kohtuullisen lukenut ihminen, sanoo uusimmassa Kirjastolehdessä (5/2007), että mieluummin niin sanotut huonot kirjat, jotka röyhkeästi käyvät kaikkea sovinnaista vastaan, kuin esimerkiksi Paulo Coelhon mainostettu sielukkuus.
Samaisessa Kirjastolehdessä päätoimittaja Ritva Hokka-Ahti kaipaa arvokeskustelua kirjoista ja Arvostelevaa kirjaluetteloa takaisin. Hän erottaa toisistaan kirjat ja "sen kaltaiset", esimerkiksi kaikenlaiset läheisyyttä löyhkivät tunnustuskirjat.
Kirjastolehti on hyvin toimitettu, yleisemminkin kiinnostava ammattilehti, jonka pitääkin auttaa kirjojen valintatyössä. Huolena näyttävät erityisesti olevan Juha Vuorisen ja Jouni Hynysen teokset, joista jälkimmäinen edustaa maailmalla leviävää dick litiä eli peniskirjallisuutta. Edellisen Juoppohullun päiväkirjan menekki on kuitenkin yhtä kiinnostava kulttuurinen viesti kuin aiemmin Päätalon. Sitä ei kannata yksinkertaistaa päähän potkittujen sovinistien kapinaksi.
Norjalainen Aksel Sandemose sanoi aikoinaan, että vain rakkaudesta ja murhasta kannattaa kirjoittaa. Kaunokirjallisuudesta kiistely tuntuu menneeltä maailmalta, jolloin kansalliset mielikuvamme olivat kirjallisuuden varassa ja kaunokirjallisuus ainoaa oikeaa kirjallisuutta. Nykyään isoimmat sätkyt tulevat tietokirjallisuudesta, joka jo aikoja on ottanut käyttöönsä kaunokirjallisuuden keinot: kertovuuden ja elämyksellisyyden.
Uusin näyttö on Heikki Ylikankaan teos Romahtaako rintama? Siinä jäävät toiseksi Jari Tervon jatkosodat, ja kun lakataan kinaamasta siitä, oliko rintamakarkuruudesta teloitettuja todella justiinsa 250, huomataan Ylikankaan kertovan, että koko ajan me olemme tietäneet heitä olevan ainakin 57, siis kuvottavan paljon.
Kirjallisuuden tehtävä on nostaa asioita esiin. Lajista viis.
Kirjoittaja on Oulun yliopiston kirjallisuuden professori.