Ehdotus uudeksi kaivoslaiksi lupaa, että kansaa ja kuntia kuullaan vastedes nykyistä paremmin. Kovia kiistoja kaivoksista on kuitenkin luvassa vastedeskin.
Suomen kaivoslaki on vuodelta 1965, ja se on pääosin valmisteltu 1950-luvulla. Lain säännökset ja henki eivät ole enää kaikilta osin kohdallaan. Lain syntyaikana ulkomaisten kaivosyritysten toiminta ei ollut sallittua Suomessa. Nyt Suomen kaivosala on suurelta osin juuri kansainvälisten yritysten hallussa.
Myös ympäristöä ja asukkaiden kuulemista koskevat arvostukset ovat nyt toiset kuin lähes viisi vuosikymmentä sitten. Yhteistä kuitenkin on, että kaivosala on yhä Suomelle tärkeä. Viime vuosina sen merkitys on vain kasvanut ja kasvaa edelleen.
Keskiviikkona elinkeinoministeri Mauri Pekkariselle jätetty ehdotus uudeksi kaivoslaiksi pyrkii ottamaan huomioon nuo tekijät. Ehdotuksen tärkeimmät mutta samalla vaikeimmat kysymykset liittyvät yhä yksityisen ja yleisen edun yhteensovittamiseen. Asianosaisia kaivoshankkeissa on yleensä niin paljon, että kaikkien toiveiden huomioon otto on mahdotonta.
Yksi ehdotuksen kiistakysymyksistä liittyy malminetsinnän vapauteen. Työryhmän ehdotus mahdollistaisi malminetsinnän osaksi jopa laajemmin kuin nykyinen laki, mutta kiinteistön omistajalle tulisi oikeus kieltää etsintä. Asiasta älähti jo kaivosalalla toimivien yritysten Kaivannaisteollisuusyhdistys. Sen pääsihteeri arvioi Helsingin Sanomien mukaan, että kielto-oikeus ja kasvava byrokratia voivat karkottaa malmeja etsivät kansainväliset yritykset Suomesta.
Yhdistys on oikealla asialla, ainakin osittain. Esimerkiksi Talvivaaran kaivoksen avaamiseen tarvittiin 34 lupaa. Tuollaista byrokratiaviidakkoa pitää karsia eikä tihentää. Sen sijaan kysymys maanomistajan oikeuksista on moniulotteinen: nykyinen laki tarjoaa kaivosyhtiöille mahdollisuuden tehdä vapaasti suuria valtauksia yksityiselle maalle, mitä voi pitää jopa yleisen oikeuskäsityksen vastaisena. Lain tiukennustarpeeseen ovat osasyyllisiä firmat itse: keskenään kilpaillessaan ne ovat pyrkineet kahmimaan itselleen tutkimusten kannalta tarpeettoman suuria alueita.
Uutta ehdotuksessa on myös se, että vastedes kunnat voisivat torjua halutessaan alueelleen suunnitellut uraanikaivokset. Kaikkia asiaan liittyviä käytännöllisiä ja moraalisia ongelmia uudistus ei kuitenkaan poistaisi. Jos Suomessa muutamien vuosien kuluttua jauhetaan sähköä jopa kuudessa ydinmiilussa, on epäjohdonmukaista torjua voimaloiden tarvitseman uraanin louhinta täällä. Toiminnasta syntyy ympäristöhaittoja - niin kuin kaikista kaivoksista. Nyt liikkeellä on kuitenkin myös turhia pelkoja ja ennakkoluuloja.
On kuitenkin selvä, että jos uraanin louhinta sallitaan, lupamenettelyn on oltava erittäin tiukka. Suomen kaltaisessa maassa voi tuskin olettaakaan, että louhintalupa irtoaa, jos se uhkaa vaarantaa kansalaisten terveyttä. Lopullinen harkintavalta jää valtioneuvostolle.
Pohjoisinta Suomea työryhmän ehdotuksista koskee kullankaivulle ehdotettu sääntely. Se lopettaisi Lemmenjoen kansallispuiston koneellisen kullanhuuhdonnan siirtymäajan jälkeen. Ajatus on nostanut alan yrittäjät takajaloilleen. Heidän kannaltaan onkin kohtuullista, että lopetukseen annetaan riittävä siirtymäaika.
Ehdotuksen pääperiaate on kuitenkin oikea. Konekaivu on laajentunut kansallispuistossa niin mittavaksi, että sen vaikutukset Lemmenjoen veteen ja maastoon ovat kohtuuttomia.