EU:n maatalousministerit hyväksyivät elintarvikevirastolle johtokunnan. Päätöstä voi kiitellä jämäkäksi asiassa, josta on väännetty kättä vuositolkulla. Jotain sentään saadaan aikaan, vaikka ministereillä ei ole tietoa, mihin virasto perustetaan. Tai sitten heillä on se tieto, jota pelätään. Virasto on perustettu väliaikaisesti Brysseliin, joka tulee tällä menolla myös loppusijoituspaikaksi.
Virastokiista naurattaisi, ellei se samalla osoittaisi, että pienen maan on hartiavoimin puolustettava asemiaan. Se kertoo myös tarpeesta ottaa määräenemmistöpäätösmenettely yhä laajempaan käyttöön.
Laekenin huippukokouksessa joulukuussa Suomi sai laajan tuen viraston isäntämaaksi. Italia kuitenkin tyrmäsi päätöksen kampeamalla virastoa Parmaan. Koska asiasta tarvitaan yksimielinen päätös, Suomi ei voi hyväksyä virastoa ainakaan Italiaan. Toivottavasti ei muuallekaan.
EU:ssa on voimassa periaate, että jokaisella jäsenmaalla on oikeus ainakin yhteen keskusvirastoon. Suurilla mailla on nyt kaksi tai kolme virastoa, Suomella ei yhtään. Silti suuret kinuavat elintarvikeviraston perään. Kaikki tietävät, että Suomessa elintarvikevalvonta on kunnossa, toisin kuin joissakin muissa EU-maissa.
Maatalousministerien keskustelu loppusijoituspaikasta sekoittui taas kerran, kun neljä maata ilmaisi havittelevansa virastoa itselleen. Myös Espanja ja Ranska ovat yhä kilvassa mukana.
Jos viraston kotimaata ei kyetä päättämään Tanskan puheenjohtajakaudella, se juurtuu yhä syvemmälle Brysseliin. Sinne virasto helposti sitten myös jää. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä epätodennäköisempää on, että virasto saataisiin Helsingin Viikkiin. Suomella alkaa olla kiire.