Oulua pidetään siistinä ja nykyaikaisena kaupunkina, jonka imagoa leimaa teknologia. Keskustan nykyisen ilmeen perusta luotiin 1950- ja -60-luvuilla, jolloin kaupungin keskeisille alueille kohosi ripeästi modernia rakennuskantaa. Sen seurauksena puutalokaupunki murentui ja rikkonaisen kaupunkikuvan eheyttäminen kesti vuosikymmeniä.
Kiihkeän uudisrakentamisen myötä heräsi myös syvä huoli oululaisen rakennusperinnön säilymisestä.
Pakkahuoneenkadun päässä, torinrannassa sijainnut pakkahuone oli purettu 1950.
Koristeellisilla katoksilla varustettu, alkujaan 1784 rakennettu kaksikerroksinen hirsirakennus oli asemakaavan vastainen. Myös Kirkkokadun ja Pakkahuoneenkadun kulmasta purettiin 1959 oululaisten ihailema KOP:n kansallisromanttinen pankkirakennus.
Professori Otto-Iivari Meurmanin ja arkkitehti Aarne Ervin laatima Oulun kaupungin keskeisten osien asemakaavan muutos, joka oli vahvistettu 1947, oli omalla tavallaan aikansa lapsi; sen ihanteina olivat funktionalismin periaatteet ja avonainen korttelirakenne.
Kasvava liikenne vaati leveämmät kadut. Lisäksi kaupunki oli ryhtynyt myymään korotettuja rakennusoikeuksia, joiden seurauksina syntyivät kaavasta poiketen 8-10-kerroksiset tornit.
Aikeissa ulkomuseo
asemakaava-alueelle
Vanhojen rakennusten inventointia varten Oulun kaupunginhallitus asetti huhtikuussa 1962 toimikunnan, jonka tehtävänä oli myös suunnitella asemakaava-alueelle ulkomuseo.
Toimikuntaan kuuluivat puheenjohtajana museon intendentti, eversti Ahti Paulaharju, kaupunginarkkitehti Martti Heikura, arkistonhoitaja, maisteri Aslak Outakoski, professori, arkkitehti Olli Pöyry ja maisteri Atte Kalajoki, joka toimi sihteerinä.
Laki kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennusten suojelusta tuli voimaan 1964. Toimikunnan laatima, ensimmäinen alustava luettelo Oulun säilytettävistä rakennuksista ja aluekokonaisuuksista esitettiin jo pari vuotta aikaisemmin, joulukuussa 1962.
Kiireisimmäksi koettiin tuolloin Franzéninpuiston ja tuomiokirkon ympäristön sekä Pikkusaaren suolamakasiinien olemassaolon turvaaminen.
Franzéninpuiston ja tuomiokirkon ympäristö haluttiin rauhoittaa kokonaisuudessaan.
Alueeseen kuuluivat edellisten lisäksi Oulun Lyseo, Franzénin talo, Öbergin talo, NMKY:n puurakennus ja lääninhallitus, jotka olivat sekä julkisia rakennuksia että tunnettuja porvaristaloja.
Franzénin ja Öbergin talot vaarassa
Toimikunta esitti kiinnitettäväksi erityistä huomiota Kirkkotorin koulun tontille suunniteltavaan rakennukseen, jonka tuli julkisivukäsittelyltään sopeutua Franzénin taloon.
Kiireellisyyttä lisäsi se, että inventointitoimikunta oli havahtunut huomatessaan kuinka hyväksytyssä asemakaavan muutoksessa Franzénin talo oli esitetty korvattaviksi puistovyöhykkeellä ja Öbergin talo viisikerroksisella uudisrakennuksella.
Myös Franzéninpuiston istutukset ja tuomiokirkon portaat, jotka sijaitsevat Kajaaninkadun pohjoispuolella, oli ajateltu poistettaviksi levennettävän katualueen tieltä.
Filosofian ylioppilas Henrik Lilius oli nähnyt Oulun ainoaksi arvokkaaksi alueeksi juuri tuomiokirkon ympäristön. Hän oli tehnyt heinäkuussa 1962 virkamatkan Ouluun ja suorittanut kahden päivän aikana "pikainventointia ja rakennusluettelointia", kuten hän työstään raportoi.
Liliuksen oli ollut vaikea löytää Oulusta muuta sellaista kokonaisuutta, joka olisi ollut taidehistoriallisesti merkittävä.
Arvokas monumentaalikeskus
Pikkusaareen ja torialueelle oltiin hakemassa 1960-luvun alussa arkkitehtuurikilpailulla läänin pääkaupungin arvolle sopivaa monumentaalikeskusta. Saaristonkadun alkupäässä, Keskuskentän takana oli jäljellä ryhmä vanhoja suolamakasiineja ja -aittoja. Toimikunta näki rakennusten historiallisen arvon ja halusi turvata niiden säilymisen kokonaisena ryhmänä sijaintipaikallaan riippumatta ideakilpailun lopputuloksesta.
Marjatta ja Martti Jaatisen voittaneessa ehdotuksessa aitat säilyivätkin toimikunnan näkemyksen mukaisesti Pikkusaaren alueella. Ne siirrettiin nykyisille paikoilleen vasta 1990-luvulla Meritullin rakentamisen yhteydessä.
Jaatisten suunnittelema monumentaalikeskus, josta on toteutunut kirjasto, teatteri ja hotelli, kuuluu tänä päivänä Museoviraston laatimaan valtakunnallisesti arvokkaiden alueiden luetteloon. Vain osittain toteutuneenakin se on määritelty harvinaiseksi esimerkiksi aikansa arkkitehtuuriajattelusta.
Alkuperäisen suunnitelman mukaan Rantakadun talot piti purkaa ja betonirakennusten muodostaman kokonaisuuden jatkua kauppatorin yli.
Museokortteli ei toteutunutkaan
Museoalueeksi toimikunta esitti vähintään puolikasta III kaupunginosan korttelista numero 10. Toimikunnan mielestä museoalueen tuli sijaita asemakaavoitetulla alueella ja muodostua pääasiassa tonteilla jo olevista rakennuksista.
Mainitussa korttelissa sijaitsi Kirkkokadun ja Nummikadun kulmassa Matilan talo piharakennuksineen. Se oli säästynyt vuoden 1822 kaupunkipalossa ja edusti Oulussa harvinaista 1700-luvun rakennuskantaa.
Koska ehdotetun korttelin kaikki rakennukset eivät olleet säilyttämisen arvoisia, ulkomuseoon ehdotettiin siirrettäviksi "ns. kirvesmies- ja nikkarityyliä" edustavia pieniä puurakennuksia Nummikadun ja Torikadun varteen. Museoalueen tuli Franzéninpuiston ympäristöä täydentäen kuvastaa tavallisten käsityöläisten, merimiesten ja muiden työmiesten sekä sääty-yhteiskunnan aikaisen keskiluokan asumistapaa.
Alue tuli muodostaa eläväksi museoksi niin, että valtaosassa taloja asuttaisiin ja vain muutamat toimisivat museorakennuksina. Museorakennusten oli määrä sisustukseltaankin edustaa oman aikansa ammattikuntien koteja.
Suunnitelma museokorttelista kuitenkin raukesi, ja punaiseksi maalattu Matilan talo siirrettiin 1983 Pikisaareen merimiehenkotimuseoksi. Pikisaareen on tämän jälkeen siirretty useita muitakin keskustassa uudisrakentamisen jalkoihin jääneitä puutaloja.
Luettelo paikoillaan säilytettävistä rakennuksista käsitti 17 kohdetta, jotka likipitäen kaikki ovat edelleen olemassa. Näitä ovat muun muassa Vanha pappila (Asemakatu 6), Kruununmakasiini Myllytullissa, Toppeliuksen (Torikatu 16), Liljeblomin (Torikatu 30) ja Snellmanin (Kirkkokatu 24) talot sekä Hallituskadulla ja Rantakadulla sijaitsevat 1800-luvun rakennukset, joihin myös kaupungintalo kuuluu.
Siirrettäviksi esitetyt rakennukset ovat kadonneet, mutta monet ennen purkamista inventoitaviksi ehdotetut kohteet säilyneet. Näitä ovat esimerkiksi Dammisaaren päärakennus Myllytullissa, kauppahallia vastapäätä sijaitseva nykyisin vaaleanpunainen talo (Kauppurienkatu 2) ja "Vattihuusin" koulu Kajaaninkadulla.
Baskeritoimikunta jatkoi suojelua
Ensimmäisen inventointitoimikunnan työ oli merkittävää. Vaikka lista oli puutteellinen ja vain osa ehdotuksista toteutui, loi se hyvän pohjan seuraavalle toimikunnalle jatkaa arvottamista. Tähän ns. Baskeritoimikuntaan tulivat uusina jäseninä professori, arkkitehti Esko Järventaus ja arkistonhoitaja, maisteri Jorma Westerlund.
Baskeritoimikunta sai 1966 valmiiksi selvityksen, jossa se muun muassa ehdotti kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden Franzénin ja Öbergin talojen säilyttämistä osana oululaista kaupunkimiljöötä.
Rakennusperinnön suojelemiseksi kaupunginhallitus kehotti jatkossa Oulu-seuraa ja sen hallitusta toimimaan asiantuntijana ja tekemään tarpeen vaatiessa esityksiä kaupunginhallitukselle. Rantakadun talojen kohtalo puhutti pitkään. Oulu-seura esitti niiden suojelua jo 1971, mutta se toteutui vasta 1986.