Suomalainen Iina Rastas tuli tunnetuksi Italiassa ja koko Euroopassa maailman nopeimman hevosen, Varennen hoitajana. Rastaan hyvä ystävä, haukiputaalainen Liisa Vilmunen pääsi hänkin tutuksi megatähden kanssa, mutta teki oman osuutensa italialaisessa ravikulttuurissa muilla talleilla.
Vilmusen yhdeksän vuoden reissun aikana työnantajina olivat suuren rahan toivossa Italiaan tallinsa perustaneet yhdysvaltalainen Frank O´Mara, saksalaiset Holger Ehlert ja Gerhart Gruger sekä paikalliset Giuseppe Maisto ja Roberto Andreghetti.
Hevosenhoitajana toimineen Vilmusen mukaan ero saapasmaan ja suomalaisen ravivalmennuksen välillä on yhtä suuri kuin yöllä ja päivällä.
"Hevosia aletaan treenata jo vuosikkaina ja niillä pyritään radalle heti seuraavana keväänä. Myös valmennussysteemissä on selvä ero. Italiassa valmentajat ajavat aina urku auki, kävelylenkkejä tai vastuskärryjä ei tunneta", Pohjois-Suomen hevosurheilukeskuksessa Ruukissa tallimestarina tänä syksynä aloittanut Vilmunen kertoo.
Yhteistä Italiassa toimiville valmentajille on se, etteivät he koskaan aja hevosiaan metsäteillä, ainoastaan kovapintaisilla ja tiukkakaarteisilla radoilla, hiittisuorilla tai jopa asfalttiteillä. Sen takia vain harva hevonen selviää viisivuotiaaksi ilman jalkavaivoja tai muita ongelmia.
"Hevoset ovat stressaantuneita ja kärsivät syömishäiriöistä, koska joutuvat olemaan treenien välissä tallissa. Hankoside- ja jännevammat ovat hyvin yleisiä. Siksi hyvänkin hevosen ura voi loppua jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Tammat siirtyvät siitoskäyttöön usein jo nelivuotiaina."
Hiki pintaan
joka lenkillä
Vilmunen kertoo esimerkkinä kaksivuotiaaksi tulevan varsan valmennuksesta. Viikkoon kuuluu reippaita, Suomen mittakaavaan verrattuna pitkiä hölkkälenkkejä yhtä vapaapäivää lukuunottamatta. Kaksivuotiskeväällä ohjelmaan tulevat hiitit, ensin kerran viikossa ja vähitellen kaksi ja kolmekin kertaa.
Italiassa lähes jokaisella tallilla on käytössä kävelytyskoneet ja joillakin jopa juoksumatto, jolla kaltevuutta säätämällä saadaan aikaan mäkiharjoittelun vaikutus.
"Pohjakuntoa ei juurikaan ajeta, vaan varsat juoksutetaan hikeen asti joka lenkillä. Niiden on oltava koelähtökunnossa huomattavasti lyhyemmässä ajassa kuin meillä Suomessa. Raveissa on tarjolla niin suuret palkinnot, että radalle on kiire. Kärsivällisyys puuttuu."
Kärsivällisyyttä ei ole, Vilmusen mukaan, myöskään vammojen hoidossa. Monesti hevonen joutuu kilpailemaan vajaakuntoisena, lääkityksen avulla.
"Monilla talleilla on omat lääkärit. Sairaat hevoset yritetään kyllä hoitaa, mutta paranemista ei malteta odottaa loppuun saakka. Valmentajat osaavat kiertää doping-säännökset ja löytävät sallittuja kipulääkkeitä, joiden avulla hevosta juoksutetaan."
Italiassa tammat saavat kilpailla korkeintaan 7-, oriit ja ruunat 10-vuotiaina. Sen jälkeen tammat ja oriit siirtyvät siitoskäyttöön. Jotkut myydään esimerkiksi Ranskaan tai Ruotsiin, jossa ura voi vielä jatkua. Moni hevonen päätyy kuitenkin Etelä-Italiassa pidettäviin yksityisiin kilpailuihin.
"Hevonen saattaa joutua uransa jälkeen yksityisiin, asfaltilla järjestettäviin ravikilpailuihin", vajaa vuosi sitten koti-Suomeen palannut Vilmunen kertoo kauhuissaan.