Suomessa siirrytään talviaikaan lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kello 4. Viisarit siirretään
tunnilla taaksepäin.
Heti kun minuuttiaikataulu keksittiin, ihmisiä alkoi hermostuttaa se. Vielä 1800-luvulla Suomessa elettiin sitä aikaa, mitä oman paikkakunnan raatihuoneen kello sattui näyttämään.
Kaupungissa tehtaanpillin vihellys kertoi, koska oli vapaa-aika ja koska työaika, kirkonkellot puolestaan tahdistivat ihmiset maalla suurin piirtein samaan rytmiin.
Ketään ei haitannut, vaikka Viipurissa kello oli viisitoista minuuttia enemmän kuin Hangossa. Edes matkalle aikovien ei tarvinnut stressata, sillä riitti, että tiesi höyrylaivan lähtöajan suunnilleen.
1800-luvulla aika määriteltiin auringon mukaan. Kun aurinko oli korkeimmillaan ja suoraan etelässä, kello oli tasan 12. Se tarkkuus riitti hyvin ajan vaatimuksiin.
"Rautatie ja lennätin muuttivat paikalliseen aikaan perustuvan järjestelmän. Rautateiden viralliseksi ajaksi otettiin Helsingin aika, ja samalla siirryttiin minuuttiaikatauluun", kertoo asiaa tutkinut kulttuurihistorian dosentti Anne Ollila Turun yliopistosta.
"Kun yhtenäiseen aikaan siirryttiin, ihmisiä hermostutti ja jännitti kovasti minuuttiaikataulu. Muun muassa Topelius on esittänyt humoristisenkin kuvauksen siitä, kuinka myöhästymistä pelkäävä perhe saapui asemalle tunteja ennen junanlähtöä."
Itsetehty kiire
Oulusta kotoisin oleva Anne Ollila on sitä mieltä, että kiire on ainakin jossakin määrin valintakysymys. "Ihminen itse rakentaa kiireen, varsinkin jos ottaa sen asenteen, että pitää olla aina tavoitettavissa."
Ollila sanoo omasta ajankäytöstään, että tutkijan työ vaatii niin suurta keskittymistä, että kännykätöntä aikaa on suorastaan pakko varata itselleen. "Toisaalta tutkijan työtehtävissä kirjastoissa ja arkistoissa puhelinta ei saakaan pitää auki."
Anne Ollila uskoo, että menevän ja menestyvän ihmisen kiirettä pidetään yhä sosiaalisesti hyväksyttynä ja myös arvostettuna kiireenä. "Toisaalta henkilöt, jotka ovat merkittävässä asemassa, voivat ryhtyä myös rakentamaan sellaista tilannetta, joka takaa oikeuden yksityisyyteen ja vapaa-aikaan."
Kun ensimmäiset kännykät tulivat, ne olivat statussymboleja. "Nyt, kun kaikilla on kännykkä, voi syntyä tietynlainen vastakulttuuri, jossa joillakin on varaa kieltäytyä kännykästä", Ollila uumoilee.
Vaikka kello ei hallinnut 1800-luvun elämää, eivät ihmiset silti välttämättä olleet sen vapaampia. "Elämää ei mitattu silloin ajalla, vaan tehdyllä työllä."
Välivaihe ikuisuuteen
1800-luvulla ajateltiin ajasta myös uskonnollisessa mielessä toisella tavalla, mitä nyt pitkälle maallistuneessa yhteiskunnassa tehdään. Vallalla ollut ajatus ajasta vain välivaiheena ennen ikuisuutta sai kilpailijan luonnontieteiden ja lääketieteen tuomista käsityksistä. "Nykyään uskonnollinen aikakäsitys länsimaissa on yksityinen, ei yhteiskunnalliseen järjestelmään liittyvä asia. Toisaalta koko maailman mittakaavassa maallistunut yhteiskuntajärjestelmä on yhä poikkeus."
Anne Ollila muistuttaa, että kaikki aikataulut ja järjestelmät ovat sosiaalisia sopimuksia ja ihmisten itsensä rakentamia.
Nykyäänkin ihmiset elävät useiden aikajärjestelmien varassa. Kello ei ole ainoa systeemi. "Syklinen aika on olemassa vuoden kiertoineen ja vuotuisjuhlineen. Kulttuurissa on opittu toimimaan useiden aikajärjestelmien kanssa."
Ollila mainitsee yhtenä esimerkkinä kesä- ja talviaikaan siirtymisen. "Aluksi talviaikaan siirtyminen herätti hämmennystä ja yleisesti keskusteltiin, kuinka lehmät selviävät eri lypsyajoista. Ei siirto kuitenkaan ole sen suurempia ongelmia aiheuttanut."
Luovutetun Karjalan alueen ortodoksit käyttivät 1920-luvulla kahta aikajärjestelmää rinnakkain. Gregoriaanisen kalenterin rinnalla kulki vanha juliaaninen kalenteri, mikä synnytti jossakin määrin myös sekavia tilanteita.
"Se on kuitenkin yksi esimerkki siitä, että ihmiset tulevat toimeen myös kahden samanaikaisen ajanlaskujärjestelmän kanssa. Useita aikajärjestelmiä on rinnakkain jatkuvasti. Esimerkiksi juutalaiset ja islamilaiset laskevat vuodet toisella tavalla kuin me."