Kanervat tuoksuvat huumaavasti, metsä humisee ja sääsket pistelevät kilpaa mäkäräisten kanssa. Sami Savela ei edes huomaa niitä, hän keskittyy kiipeämään kivilohkareen päälle Kiimingin ampumaradan takamaastossa, suon takana, kiipeilijöiden suosimalla kallioalueella.
Viisi metriä korkeat lohkareet kutsuvat boulderoimaan. Tossut pistetään jalkaan ja magnesiumia hierotaan kämmeniin estämään hikoilua ja siitä seuraavaa liukastumista. Savela kiertää lohkaretta tutkien mistä saisi otteen jotta pääsisi ylös.
Kiipeilyharrastus on jatkumoa kymmenvuotiaana isän kanssa aloitetulle vaellusharrastukselle. Luonto on aina kiehtonut ja harrastukset suuntautuneet sinne. Savela on suorittanut lohkarekiipeilyä, kalliokiipeilyä ja jääkiipeilyä eri puolilla maailmaa.
"Pidän myös melonnasta ja viimekesänä ostin kajakin. Se avasi uuden näkökulman luontoon", kertoo hän ja lisää samaan hengenvetoon, että varjoliitimellä lentely olisi myös kiehtova harrastus.
Telttaelämää
kallioiden juurella
Jääkiipeily vaatii eniten välineitä ja on vaarallisinta. Savela kertoo, että jää elää koko ajan, sulaa ja jäätyy erimuotoiseksi. Kiipeäjän on varmistettava sen kestävyys kaiken aikaa ja hän sanookin, että jään tilaa oppii tarkkailemaan. Boulderointi vaatii vähiten välineitä ja sopii vasta-alkajalle. Välttämätöntä ei ole oikeastaan muu kuin magnesiumjauhe ja hyvät kiipeilytossut.
"Norjalaiset kiipeävät lohkareilla myös Nokian kumisaappaat jalassa", sanoo Savela ja näyttää vakuudeksi kuvan kiipeilyoppaasta. Toden totta, siellä mennään kohti vuoren huippua aidot nokialaiset jalassa. Oikeanlaiset tossut auttavat saamaan varman otteen kiven halkeamasta, nystyrästä tai rososta jota ylös yritetään.
Kiipeilijän pitää olla hyväkuntoinen ja kärsivällinen. Luonnossa on pärjättävä, retkiolosuhteissa on viihdyttävä. Kiipeilyreissuilla majoitutaan telttoihin, laitetaan ruoka trangioilla ja peseydytään niillä vesillä mitä luonto tarjoaa.
Kiipeilypaikalle on usein kilometrien vaeltaminen, lähestyminen, kuten Sami sanoo. Kiivetessä keskitytään itse tehtävään, ajatusten ei passaa vaeltaa muualla.
"Keskittymiskyky on tärkeä. On pystyttävä tarkkaan harkitsemaan mihin koloon piikkinsä kiinnittää jotta se pysyy ja kestää kiipeilijän painon irtoamatta. Kyse on turvallisuudesta", sanoo hän.
Kun sitten kiipeää monta tuntia täysin keskittyneesti, ei määränpäässä ole aivoissa yhtään maallista ajatusta, huolet ja murheet sekä stressi ovat kaikonneet kauas pois. Jäljellä on vain hyvänolontunne siitä, että on onnistunut tavoitteessaan.