Oululaisilla seinäkiipeilijöillä on klassinen ongelma - harjoitustilojen puute. Kaupungista uupuu sopivan kokoinen ja riittävän korkea kiipeilyyn soveltuva seinä.
"Näillä leveyksillä laji polkee tällä hetkellä paikallaan. Kiipeilijät eivät oikein pääse kehittymään, eikä valtakunnallisia kisoja voida järjestää Oulussa", kolmisen vuotta yläilmoissa kipuilua aktiivisesti harrastanut Joni Kesti sadattelee.
Oulun Kiipeilyseurassa vaikuttava 26-vuotias yksityisyrittäjä, graafikko ja muusikko kykenee luettelemaan nopeasti paikat, joissa treenaaminen on jokseenkin mahdollista.
"Virpiniemen urheiluhallista saa varattua kerran viikossa kahden tunnin kiipeilyajan yhdeksän metriä korkealle seinälle. Usein mestoilla on samanaikaisesti kolmekymmentä edistyneempää kävijää, ja reittejä on vain kahdeksan kappaletta, joten ahtaaksi käy."
Aloittelijat ja lajiin tutustuvat joutuvat tyytymään Puolivälinkankaan kymmenen vuotta vanhaan kuusimetriseen vaneriseinään. Toppilassa on myös matala seinä, joka on liian haastava aloittelijoille.
Seinäkiipeilijöiden haaveena on päästä kokeilemaan taitojaan ja päänsä kestävyyttä ulkomaiden houkutteleville kallioseinille.
Eikö harjoittelussa voisi käyttää luovuutta ja ottaa haltuun yleisiä seiniä keskustan alueelta? Ehdotukset Tietomaan tornista tai Toivoniemen kerrostaloista Kesti tyrmää nopeasti.
"Seiniin on porattava reiät pulttien kiinnittämistä varten, ja sitä eivät rakennusten omistajat helpolla hyväksy. Haaveenani olisi tosin joskus päästä kiipeämään kaupungintalon seinusta ylös asti, se olisi kivaa", hän innostuu.
Yksi laillinen seinämä sentään löytyy Tuiran patosilloilta. Siellä Kestikin käy kesäisin harjoittelemassa. Talvisin kuusimetrisellä spotilla rimpuilu on hyvin vaikeaa. Ilman turvaköyttä pitelevää apuria laajempi demonstrointi ei onnistu.
Kiipeilijät itse kuvailevat sisäseinäkiipeilyä, muiden kiipeilylajien tavoin,"potentiaalisesti vaaralliseksi lajiksi, mutta hyvässä ohjauksessa ja asianmukaisilla välineillä harrastettuna riskejä pidetään hyvin pieninä. Kestikään ei ole liki kolmen vuoden harrastelunsa aikana saanut mustelmia ja pintaruhjeita pahempia kolhuja.
Mutta mikä saa järkevän ihmisen kiipeilemään pitkin seiniä?
"Niinpä. Tai miksi ihminen hyppää veteen uimaan?"
Suurimman haasteen seinä asettaa kiipeilijän pääkopalle. Keskittyminen on todella tärkeää, ja jos tipahtamista pelkää, niin mitä todennäköisemmin se silloin tapahtuu.
"En ole koskaan aiemmin harrastanut mitään urheilua. Kestävyysurheilu ja joukkuepelit sääntöineen ja rangaistuksineen ovat aina ottaneet päähän koulusta lähtien. Olin ennen hieman epävarma ympäristöstä ja omista henkisistä ja fyysisistä kyvyistäni. Kiipeilyharrastuksen myötä olen saanut roimasti itseluottamusta", kertoo nuori mies tyytyväisenä.
Entinen anti-urheilija on hankkinut harrastuksensa myötä itselleen positiivisen koukun.
"Koukutuin lajissa muun muassa liikkumisen vapauteen, staattiseen rasitukseen, joka synnyttää lähes huomaamatta hikoilua ja hengästymistä, jännittäviin tilanteisiin ja stressinhallintaan. Kömmähdyksistä ei voi syyttää kuin itseään", hän virnuilee.
Omiksi huippuhetkikseen Kesti nimeää kiipeilymatkat Ruotsin ja Espanjan vaikuttaville kallioille.
"Kesäisin meillä on tapana käydä Ruotsin parikymmenmetrisillä kallioilla haukkaamassa raitista ilmaa. Siellä voi vetää valmiiksi pultatuilla reiteillä liidaten ja yläköydellä", mies kiittää länsinaapurin tarjoamia mahdollisuuksia.
Itse kiipeily ei ole kallis harrastus, alkuun riittävät kengät ja köysikiipeilyyn tarvittavat valjaat, jotka maksavat vajaat 150 euroa.
Kesti kiittelee kotimaassa Helsingin Tapanilan kiipeilykeskusta, jossa hän on käynyt treenaamassa muutaman kerran.
"Oulun korkeudella kaikki omantasoiset harjoituspaikat on koluttu, ja ne jäävät puutteellisiksi parissa vuodessa. Kiipeilyyn oppii vain kiipeämällä. Lajissa kehittyminen esimerkiksi kilpatasolle käy hankalaksi. Seinän rakennussuunnitelmissa ei vain kukaan ole valitettavasti tullut konkreettisesti vastaan", hän lähettää vinkkinsä päättäjille.