Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin johtaja.
Kiina on poliittisesti vakaampi kuin aikoihin. Nopea talouskasvu ja vaurastuminen yhdessä kommunistisen puolueen määrätietoisen politiikan kanssa ovat vieneet pohjaa pois laajemmalta demokratialiikkeeltä.
Kiertäessäni toissa viikon Pekingin yliopistoja ja tutkimuslaitoksia saatoin havaita, että ainakin akateemisissa piireissä vallitsevia oloja arvosteltiin sangen vapaasti, mutta itse järjestelmän kyseenalaistaminen oli poissuljettua.
Myöskään opiskelijapiireissä ei ole havaittavissa syvempää oppositiohenkeä: Tiananmenin aukion demokratialiikkeen ajat ovat ohi. Opiskelijoiden keskuudessa selitys on varsin luonteva. Yliopisto-opiskelu on edelleen vain harvojen ulottuvilla oleva yksinoikeus, joka takaa jokseenkin varman menestymisen nopeasti kasvavassa taloudessa ja jopa kansainvälisesti.
Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että kommunistipuolueen poliittiset murheet olisivat ohi. Ehkä suurin huolenaihe on se, että vaikka köyhyyttä on voitu talouskasvun avulla merkittävästi vähentää, niin eriarvoisuus on kasvanut jatkuvasti. Miljardöörejä maassa on useita kymmeniä ja äsken ilmestyneen arvion mukaan Kiinan 800 rikkainta henkilöä omistaa uskomattomat 18 prosenttia kansantuotteesta.
Eriarvoisuuden kääntöpuolella on tilanne maaseudulla, jossa talonpojat ovat joutuneet yhä ahtaampaan asemaan. Tavallisesti on kyse maanomistuksesta: yksityisistä viljelmistä huolimatta maa on kollektiivisessa omistuksessa. Näin jatkuvasti laajenevat kaupungit ja röyhkeät paikalliset puoluepomot työntävät perheviljelijöitä pois pieniltä palstoiltaan. Arviot vaihtelevat suuresti, mutta Kiinassa tapahtuu vuosittain useita kymmeniä tuhansia talonpoikien paikallisia protesteja, joista osa päättyy väkivaltaan.
Kiinan poliittisen vakauden takeena ovat yhtäältä jatkuva taloudellinen kasvu ja kommunistisen puolueen riittävä joustavuus. Maassa on tultu tilanteeseen, jossa sitä ei voi hevillä hallita voimatoimilla ja ideologisella jäykkyydellä, vaan laajojen kansanosien vaatimuksiin täytyy vastata, samalla kun järjestelmän kannalta hankalimmat yksilöt eristetään eri keinoilla. Talouden kasvu taas luo työpaikkoja ja täyttää riisikulhoja - mahdollistaa parhaimmassa tapauksessa keskiluokkaisen elämäntavan kodinkoneineen ja jopa autoineen.
Inflaation kiihtyminen uhkaa luonnollisesti nousevaa elintasoa. Tuoreimman arvion mukaan inflaatiovauhti on nyt 6,5 prosenttia vuodessa, mikä on korkein luku yli 10 vuoteen. Sitä paitsi todellinen luku on luultavasti tätä korkeampi päätellen siitä, että porsaan- ja kananlihan hinta on noussut vuodessa 50 prosentilla, kun se talouden deflaatiovaiheessa vuonna 2005-2006 laski.
Ruuan hinnan nousu Kiinassa johtuu monesta seikasta: maanviljelyksen käytettävissä oleva hedelmällinen maa-ala vähenee, eläinsairaudet ovat vaatineet osansa ja rehuviljan hinta on sekä kansainvälisesti että paikallisesti noussut. Inflaatio on tietenkin merkki talouden ylikuumenemisesta, joka näkyy erityisesti pörssikurssien villinä kehityksenä.
Kiinan nopeutuneesta inflaatiosta tuskin on syytä huolestua kovin perusteellisesti, eikä nyt olla lähelläkään vuosien 1988 ja 1994 inflaatiokriisejä. Inflaatio on kuitenkin aina poliittista luonteeltaan. Poliittisista syistä maan johto ei voi painaa talouden jarrua kovin voimakkaasti, sillä Pekingin ensi vuoden olympialaisia ei voida tietenkään pitää taantuvassa taloudessa, jossa kansa on tyytymätöntä. Kommunistit muistavat varmaan myös sen, että 1940-luvun lopun jätti-inflaatio oli auttamassa heitä aikanaan valtaan.
Inflaatiota voitaisiin hillitä tietysti revalvoimalla maan valuuttaa renminbiä, mitä Yhdysvallat ja nyt myös EU ovat vaatineet, jotta kasvavat maksutaseen vajeet saataisiin kuriin. Kiina päästikin valuuttansa kellumaan vuonna 2005, mutta tämän jälkeen valuutta on vahvistunut suhteessa dollariin vain 12 prosenttia.
Kun toisaalta euro on vahvistunut huomattavasti enemmän dollariin verrattuna, niin renminbi on tosiasiassa devalvoitunut suhteessa euroon. Tämä näkyy voimakkaasti kasvavana kauppataseen vajeena Kiinan ja EU:n välillä: viime vuodesta tähän vuoteen vajeen arvellaan nousevan 90 miljardista eurosta 170 miljardiin euroon. Kiinalaisten tuotteiden hintojen halvetessa tämä on yleensä hyvä uutinen eurooppalaisille kuluttajille, mutta makrotaloudellisia ongelmia se luonnollisesti tuottaa.
Kiina on suhtautunut hyvin nihkeästi valuuttansa voimakkaaseen vahvistamiseen, sillä on vaadittu jopa 30-40 prosentin revalvaatiota. Tällainen ratkaisu luonnollisesti hidastaisi kasvua vientivetoisessa taloudessa. Viennin osuus bruttokansantuotteesta on nyt noin 40 prosenttia. Kiinan johdolla on varmasti mielessään se, kuinka jenin voimakas revalvointi johti Japanissa vuosikymmenen mittaiseen taloudelliseen taantumaan. Tätä koetta ei haluta varmasti toistaa.
Eriarvoisuuden ja inflaatiopelon ohella kiinalaisten erityinen huolenaihe on ympäristön saastuminen ja vesivarojen hupeneminen. Tunnetun arvion mukaan maailman 20 saastuneimmasta kaupungista 16 on Kiinassa.
Myös ilmaston lämpeneminen sekä maan teollisuuden ja väestön vaikutus siihen otetaan yhä vakavammin. Tämä tuli selvästi esiin myös juuri päättyneessä kommunistisen puolueen puoluekokouksessa, missä puoluejohtaja ja presidentti Hu Jintao lopullisesti vakiinnutti valtansa, mutta sääntöjen mukaan vain seuraavaksi viideksi vuodeksi, jonka jälkeen uusi johto valitaan seuraavassa puoluekokouksessa. Tämä johto istuu hyvin todennäköisesti jo nyt valitussa 9-miehisessä politbyroossa. Erityisesti mainitaan Xi Jinpingin ja Li Keqiangin nimet.