Kiinan johdon vaihdos viimeisteltiin rauhallisesti, mutta jättivaltion poliittinen vakaus on arveluttavan heikolla pohjalla. Talouskasvu peittää ongelmia, mutta ei poista niitä.
Kiina on äärimmäisen kaksijakoinen maa. Sen talouden avautumista on ihmetelty ja ihailtu, ja Kiina-ilmiö on tuntunut konkreettisesti Suomea myöten. Teolliset työpaikat ovat muuttaneet sinne, missä työ on halpaa ja missä ovat markkinat.
Talous on avautunut maailmalle, mutta Kiinan politiikka ei avaudu edes kiinalaisille itselleen. Kommunistipuolueen keskuskomitean kokous viikonloppuna noudatti kaikkia suljetun yksipuoluejärjestelmän periaatteita. Etukäteen ei tiedetty, että edessä oli merkittävä henkilöpäätös: Jiang Zemin luopui keskussotilaskomission puheenjohtajan eli armeijan ylipäällikön tehtävistä. Ne siirtyivät Hu Jintaolle, josta oli tullut jo aiemmin puoluejohtaja ja presidentti.
Sukupolvenvaihdos Kiinan johdossa vietiin loppuun rauhanomaisesti ja järjestäytyneesti - tosin aikaa kului kaksi vuotta, ennen kuin Hu sai kaikki langat käsiinsä. Mitä tapahtui kulissien takana, sitä ei tiedetä.
Hu Jintao johtaa yli miljardin ihmisen valtakuntaa, jonka merkitys maailmannäyttämöllä on jatkuvasti lisääntynyt ennen muuta valtavan talouskasvun myötä. Mutta kasvun taakse peittyy se, että Kiinan vakaus on hyvin keinotekoisella pohjalla.
Panostamalla talouteen Kiinan puoluejohtajat ovat ostaneet yhteiskuntarauhaa. Kiinan suurkaupungit näyttää vallanneen materialistinen kiihko, jossa tärkeintä on vaurastuminen ja menestyminen mahdollisimman nopeasti. Yltiöpäiset pilvenpiirtäjät muodostavat kuvaa uudesta Kiinasta, mutta kun sitä raaputtaa, alta paljastuu täysin epädemokraattinen ja myös epätasa-arvoinen järjestelmä.
Kiinalaista raivokapitalismia ohjailee sama kommunistinen puolue, joka nousi valtaan köyhien talonpoikien vallankumousliikkeenä ja jonka historiaan kuuluu kaiken yksityisomistuksen tuomitseminen. Tällainen aatteellinen kuperkeikka ei enää mahdu mihinkään ideologiaan. Kommunismin opit on surutta heitetty syrjään, kun tavoitteeksi on otettu suljetun valtarakenteen ja yksipuoluejärjestelmän säilyminen hinnalla millä tahansa.
Tuloksena "kommunistiseen" Kiinaan on syntynyt luokkajako, jolle ei hevin löydy vertaa. Suurkaupungit ovat moderneja ja kansainvälisiä. Maaseutu, jossa enemmistö ihmisistä asuu, on rutiköyhää, korruptoituneen hallinnon ja rikollisliigojen koettelemaa seutua.
Aasian toisessa jättiläismaassa Intiassa maaseudun tyytymättömyys kanavoitui opposition vaalivoittoon. Tässä on demokratian ja diktatuurin ero: Kiinassa muutospaine kytee, kunnes saattaa räjähtää. Kautta Kiinan historian epätoivoiset maalaiset ovat kaataneet dynastioita. Viimeksi sen teki Mao Tsetung 1940-luvulla.
Muutokseen pakottaa toisaalla Kiinan talouden avautuminen, toisaalla maaseudun kurjistuminen. Kommunismia ei maassa enää ole, ja puoluedynastia murtuu joskus tavalla tai toisella. Paineet kasvavat, mutta silti puolue ei välttämättä ole vielä tiensä päässä. Kansallisylpeys on vahvaa, ja ennen vuoden 2008 olympialaisia tuskin tapahtuu mitään. Puoluejohto voi pelata aikaa, mutta ei loputtomiin.
Kiinassa muistetaan hyvin, mitä Neuvostoliitolle tapahtui, kun Mihail Gorbatshov yritti sitä uudistaa. Ei ole tietoa, olisiko Hu Jintao Kiinan Gorbatshov. Puolueen ja järjestelmän avaus voi olla valtakoneistolle riski, mutta uudistuspaineiden tukahduttaminen on suurempi riski koko maalle.