Olympiakisat ovat Kiinalle näytön paikka. Luvassa onkin loisteliaat kulissit. Niiden ei pidä antaa häikäistä liikaa.
Muun maailman mielikuvat Kiinasta olivat pitkään yksitotisia: mao-pukuja, polkupyörien armadoja ja äärivasemmistolaista ideologiaa. Kun Pekingin kesäolympialaiset alkavat tänään, nuo aikoinaan hyvinkin oikeat mielikuvat ovat jo historiaa. Valtaideologiastakin on jäljellä enää kuoret.
Jos Kiinan mullistus ei ole tullut vielä kaikille tutuksi, se varmasti tapahtuu runsaan kahden seuraavan viikon aikana. Luvassa on järjestelyjensä puolesta epäilemättä loisteliaat kisat. Olympialaisissa urheilun pitääkin olla pää- ja politiikan sivuosassa. Silti politiikkaa ja urheilua on turha yrittääkään erottaa toisistaan. Politiikan painoarvo tosin vaihtelee sen mukaan, missä kisat järjestetään ja mikä on maailmanpoliittinen tilanne. Pekingin kisat ovat olympiahistorian poliittisimmasta päästä juuri sen takia, missä ne järjestetään.
Vaikuttavat olympiakulissit kertovat totta kai maailmanvallaksi kovaa vauhtia kasvavan Kiinan osaamisesta ja kaikenpuolisesta mahdista. Kulissien ei pidä antaa silti hämätä. Niiden takana kiinalaisessa yhteiskunnassa tapahtuu paljon, mitä Kiina ei haluaisi mielellään näyttää ja mihin kohdistuvaa kritiikkiä sen on vaikea sulattaa.
Ulkopuolella voidaan ajatella, että Kiina käyttää olympiakisoja hyväkseen täysimääräisesti näyttääkseen muille. Tämä ei liene koko totuus. Yhtä lailla Kiina näyttää kansalaisilleen, mihin se pystyy. Mitä paremmin kisat onnistuvat, sitä enemmän Kiinan omanarvontunto kasvaa. Kiinan elämänmenoa on sanottu sekoitukseksi kulutusta, kansallismielisyyttä ja kommunismia. Onnistuvat kisat korostaisivat noista keskimmäistä.
Kiina haluaa ottaa sille ehdottomasti kuuluvan paikan kansainvälisessä yhteisössä. Olympiaisännyyden saanti ja kisojen menestyksellinen läpivienti ovat tärkeä osa tätä projektia. Oikeutetun paikan ottaminen merkitsee kuitenkin myös sitä, että ulkomaailma pääsee kielimuurista ja viranomaisten vastusteluista huolimatta kurkistamaan myös kulissien taakse.
Kiinalla on edessään vielä pitkä marssi. Kiinalaisten oma asia on, onko sen politiikkaa johtava organisaatio loputtomiin nimeltään kommunistipuolue. Sen ideologiasta on yhä vaikeampi saada tolkkua, mikä ei ole sinänsä huono asia. Ideologiastahan kiinalaiset saivat takavuosikymmeninä varmasti tarpeekseen.
Sen sijaan ihmisoikeuskysymyksissä ja kansalaisvapauksissa Kiinaa voidaan ja pitää edellyttää edistystä. Yhdysvaltain presidentti George W. Bush teki tämän torstaina puheessaan Bangkokissa. Pääministeri Matti Vanhanen on puolestaan luvannut ottaa ihmisoikeusasiat esille tavatessaan sunnuntaina virkaveljensä Wen Jiabaon.
Joka tapauksessa on selvää, että Tiibetin levottomuuksien aikaan muualla virinnyt protestimieliala on tyyntynyt pintaväreilyksi. Valtiojohtajien boikotit ja jopa protestit jäävät vähiin elleivät olemattomiin. Mielenosoitukselliset eleet heiltä olisivatkin pahanpäiväinen nöyryytys isäntämaalle.
Kisojen aattona on vaikea arvioida, onnistuvatko kisaisännät estämään kaiken, mikä voisi lyödä särön kiiltävään julkisivuun. Sisäiset mielenilmaisut olisivat isännille kiusallisia kun taas terrori-iskut olisivat isku vasten kaikkien kasvoja. Turvatoimet onkin kiristetty äärimmilleen. Alkuviikosta uiguurialueella nähty välikohtaus, olipa siinä kysymys mistä tahansa, loi ainakin ilmapiiriä, jossa tiukkoja turvatoimia on helppo perustella.
Olympiakisat ovat vain häikäisevä tuokiokuva. On mahdollista, että kisojen ajaksi kansainvälisille tiedotusvälineille pitkin hampain annetuista vapauksista tehdään tylysti loppu kisojen jälkeen. Kun kerran Kiina vain entisestään kovensi toisinajattelijoiden kohtelua kisojen alla, ote tuskin höltyy niiden jälkeenkään.
Urheilullisesti kisat ovat täysi arvoitus. Aivan kisojen alla lukuisten urheilijoiden pääsy kisakoneeseen on tyssännyt dopingiin. Doping-valvontaa on koko ajan kiristetty, mutta kysymys kuuluu, kuinka paljon uusia laittomia menetelmiä on ehditty kehittää tilalle. Käryjen vähäinen määrä kisoissa kertoisi joko tiukasta ennakkoseulasta ja/tai uusista kepulikonsteista. On menty jo niin pitkälle, että puhtaan urheilun edes nimellinen uskottavuus edellyttää vissiä määrää doping-käryjä.
Suomen virallinen tavoite on kolme mitalia, joista ainakin yksi kultamitali. Vaikka tavoite on vähäinen, siinä on täysi tekeminen. Enimmät katseet ja paineet kohdistuvat taas miesten keihääseen.