Kaikkien aikojen mahtavin ja historialtaan verisin kommunistipuolue pitää Kiinaa yhä valtansa alla. Niitä, jotka ulkomailla aikanaan ihailivat puhemies Maoa, pidetään nyt sokeina, mutta mitä on sanottava nykyisestä Kiinan kehityksen ihastelusta?
Kiinan kommunistipuolueen 17. puoluekokous on parhaillaan koolla Pekingissä, sirpin ja vasaran sekä punalippujen alla. Voiman ja vallan symbolit ovat paikallaan ja voimantunto suurta. Koolla on koneisto, jolla on enemmän mahtia kuin millään kommunistipuolueella koskaan.
Neuvostoliiton NKP aikanaan johti maata, joka yritti sotilaallisesti panna kampoihin lännen supervallalle Yhdysvalloille. Huonosti kävi. Kilpavarustelun taloudellinen pohja petti ja koko valtio romahti.
Kiinan kommunistipuolue on Maon harhanäyistä toivuttuaan ottanut toisen asenteen. Sen aseena on talous, aseista mahtavin. Nyt ylijäämäinen Kiina on vuorostaan asemassa, jossa voisi lyödä rajusti ylivelkaantuneen Yhdysvallat taloudellisesti polvilleen koska tahansa vetämällä dollarisijoituksensa pois. Sitä tuskin nähdään, sillä siinä sivussa Kiina tulisi hävittäneeksi miljoonia omia työpaikkojaan.
Tärkeintä silti on, että valinta on yksin Pekingin käsissä. Kiinalaiset kutsuvat itseään Keskuksen valtakunnaksi, ja nimelle alkaa jälleen olla katetta.
Kiina muuttuu vauhdilla, jonka kuvailuun eivät mitkään ylisanat riitä. Se on maailman tehdas, se on maailmantalouden moottori. Mutta se myös kantaa viime vuosisadan julmimman hallinnon perintöä ja se näyttää täyttä päätä pohjustavan uutta katastrofia.
Puhemies Maosta ilmestyi kaksi vuotta sitten Jung Changin ja Jon Hallidayn tekemä elämäkerta, joka piirtää kuvaa täysin luonnevammaisesta, maailmanvaltaan tähdänneestä hirmuhallitsijasta. Heidän laskelmissaan päädytään 70 miljoonaan kiinalaiseen, joiden kuolema on tavalla tai toisella Maon politiikan aikaansaannosta. Erityisen hurjaa meno oli 1950- ja 60-luvuilla, jolloin järjettömien aseohjelmien sivutuotteena saatiin aikaan historian kovin nälänhätä.
Jopa Hitler ja Stalin jäävät tässä kuoleman laskuopissa Maon taakse.
Kiinan puolue itsekin tunnusti virheet ja muutti politiikkaa, kun Deng Xiaoping voitti Maon jälkeisen valtataistelun. Muistetaan Dengin sanonta, ettei oleellista ole kissan väri, kunhan se pyydystää hiiriä.
Niinpä on sitten saatu nähdä jotain tyystin merkillistä: Maon "ajatteluun" rakentuvan kommunistipuolueen johtama yltiökapitalistinen valtio. Tämä ei kerro mistään muusta kuin siitä, että Kiinan puolue ei koskaan ole ollut väline kommunismin toteuttamiseksi, vaan vallan hankkimiseksi ja sen pitämiseksi.
Näin on ollut ainakin siitä asti, kun Mao raivasi puolueessa kaikki kilpailijat tieltään. Hänen valtansa välineinä olivat koko yhteiskunnan läpäisevä pelko ja terrori. Hänen seuraajiensa vallan oikeutus tulee talouden kasvusta. Yhteistä molemmille täysin erilaisilta näyttäville aikakausille on ulkomaailman sokaistuminen.
Maolla oli ihailijansa ja ymmärtäjänsä länsimaiden älymystössä ja kommunistipuolueiden fraktioissa. Kiinan nykymenon ihailijakerho löytyy helpoimmin läntisten talouslehtien sivuja selaten.
Usein ongelmaksi nostetaan Kiinan ihmisoikeudet ja sananvapaus. Sortoa ei tosin voi verratakaan Maon kauteen mutta oleellista on, että Kiinan poliittinen järjestelmä ei yksinkertaisesti toimi länsimaisten yksilönvapausihanteiden mukaan eikä demokratian edellyttämää kansalaisyhteiskuntaa ole.
Ihmisoikeuspuheiden alle peittyy silti toisia, myös suuria ja rakenteellisia kysymyksiä.
Kiinan suurkaupungeissa ei enää ole puhdasta ilmaa, jota hengittää. Niissä on yhä vaikeampi löytää vettä, jota juoda. Maailman 20 saastuneimman kaupungin joukossa on 16 kiinalaista. Kiinan suuret joet ovat myrkkyviemäreitä tai kuihtuvat ennen mereen pääsyään.
Jangze-joen poikki rakennetun Kolmen solan padon tieltä piti siirtää aluksi 1,3 miljoonaa ihmistä. Nyt aiotaan pakkomuuttaa miljoona lisää ja jo hallituskin myöntää, että koko projekti on johtamassa ympäristökatastrofiin.
Maaseututalonpoikien ja kaupunkilaiskeskiluokan elintasokuilu kasvaa vauhdilla, eikä siinä mistään yhteiskunnallisesta tasa-arvosta ole tietoakaan. Yhteiskunnallista aikapommia kyllä rakennetaan.
Samaan aikaan maan poliittinen eliitti täydentää itse itseään ja sen todelliset valtasuhteet ovat täysin läpinäkymättömät. Sotilaallisen konfliktin uhkaa Taiwanin kanssa pidetään puheissa yllä, aivan kuin 1949 päättynyt sisällissota yhä olisi kesken. Mutta tämäntapainen valtarakenne tarvitsee aina ulkoista uhkaa itseään pönkittääkseen.
Sen sijaan se ei tarvitse yleistä havahtumista siihen, että maan ilma, vedet ja maaperä alkavat olla kelvottomassa ja kestämättömässä kunnossa ja että yhteiskunta on hyvin epätasa-arvoinen, sillä tällainen tieto on suoraan verrannollista siihen, että myös hallinto on kelvotonta ja kestämätöntä.
Kiinan ulkopuolella näitä tietoja on helppo löytää. Silti "Kiina-ilmiötä" pidetään yleisesti vain myönteisenä asiana. Onko siis niin, että talouskasvun alle voidaan rauhassa unohtaa suljetun kommunistipuolueen tyystin epädemokraattinen hallinto ja muhiva jättimäinen ympäristökatastrofi?
***
Hillary Clinton on nyt vahvimmilla demokraattien presidenttiehdokkaaksi. Jos hänelle tulee vaalivoitto, saadaan vuodesta 1989 mahdollisesti vuoteen 2017 asti seuraava sukunimilista Valkoiseen taloon: Bush-Clinton-Bush-Clinton. Ollakseen yhtäläisten mahdollisuuksien maa jakautuma on aika yksipuolinen -- eivätkä ne Bushitkaan vielä tähän ole loppuneet.