Kiinan toimet Hongkongissa ja Taiwanissa kertovat järjestelmästä, jolle demokratia on yhä kauhistus ja joka ei kaihda voiman käyttöäkään.
Väkimäärältään jättiläismäisen Kiinan kehitystä ei voi arvioida vain yksillä mittareilla. Talouden näkökulmasta se on kehittynyt jo vuosia huimaa vauhtia. Poliittisista oloista ei voi sanoa samaa, sillä niissä erilaisuuden sietokyky on hyvin alhaalla. Taiwanin kysymyksessä on yhä todellinen vaara, että kansallinen ylpeys johtaa maailmanluokan selkkaukseen.
Suhtautuminen Hongkongiin ja Taiwaniin on hyvä mittari Kiinan tilanteesta. Kun Hongkong 1997 vuokrasopimuksen päättyessä palautui Britannialta Kiinalle, siirtokunnassa vallitsi suuri pelko tulevasta. Peking hälvensi niitä "yksi maa, kaksi järjestelmää" -periaatteella: alue tuli osaksi Kiinaa, mutta sen sisäinen järjestelmä poikkesi emämaasta.
Kun koko kommunistinen Kiina nykyään noudattaa kapitalistisia talousoppeja, kahden järjestelmän käytäntö tarkoittaa nimenomaan politiikkaa. Demokratia, sananvapaus ja ihmisoikeudet ovat Hongkongissa paremmalla tolalla kuin emämaassa, mutta niillekin on selvästi osoitettu rajat. Pekingissä ei haluta, että esimerkki alkaa levitä laajemmalle.
Hongkongin hallintojohtajan Tung Chee-hwan ero "terveydellisistä syistä" oli osaltaan seurausta siitä, että tyytymättömyys tätä kohtaan näkyi sekä kaupungin kaduilla että lehtien palstoilla. Mutta mikään ei viittaa siihen, että todellinen ratkaisu Tungin seuraajasta tehtäisiin missään muualla kuin Pekingissä puolueen politbyroon suljetuissa saleissa.
Hongkongilaisilla itsellään ei ole oikeaa sananvaltaa oman johtajansa valinnassa. Kaupungin oma liikkumavara suhteessa Pekingiin on kovin kapea, ja aikanaan luvattu erityisasema näyttää koko ajan rapautuvan. Silti Hongkongissa yhä voidaan osoittaa mieltä demokratian puolesta. Muualla Kiinassa se tuskin tulisi kysymykseen.
Hongkongissa Kiinan johto joka tapauksessa on jo saavuttanut tärkeimmän päämääränsä: alue on tiiviisti emämaan yhteydessä. Samaa ei voi sanoa Taiwanista.
Saari on käytännössä täysin itsenäinen, mutta jos Taiwanin johto lausuu tuon tosiseikan ääneen, todennäköinen seuraus on sota. Kiinan johto ei aio hievahtaa siitä periaatteesta, että saari on maakunta, ei itsenäinen valtio. Käytännössä se on näyttänyt olevan yhä enemmän valmis sietämään Taiwanin nykyistä olemassaoloa, sillä taloudellinen yhteistoiminta hyödyttää molempia.
Yhden maan, kahden järjestelmän periaatteessa paino on vahvasti ensimmäisillä sanoilla. Kiinan parlamentissa on parhaillaan käsittelyssä erikoinen, yhä julkistamaton lakiesitys, jossa varataan oikeus myös "ei-rauhanomaisiin" keinoihin, jos rauhanomainen yhdistyminen tulee mahdottomaksi. Samaan aikaan Kiina nostaa sotilasmenojaan peräti yli 12 prosentilla.
Kiinan ja Taiwanin välit näyttävät kulkevan kaksilla aivan erilaisilla raiteilla. Talouteen liittyvä kanssakäyminen kasvaa, mutta samoin kasvaa poliittinen ja sotilaallinen jännite. Kiinaa johtaa sulkeutunut poliittinen koneisto, jonka perimmäiset aikeet Taiwanin suhteen ovat tuntemattomat. Pahan selkkauksen vaaraa ei siksi voi sulkea pois, vaikka sen todennäköisyyttä on hyvin vaikea arvioida. Yksi valistunut veikkaus on, että ainakaan ennen Pekingin olympialaisia 2008 ei mitään tapahdu.
Avoin talous mutta tukahdutetut vapaudet ovat huono yhdistelmä, eikä Kiinan kasvulukujen pitäisi antaa peittää silmiä tältä tosiasialta.