Ulkopoliittisen instituutin raportti tarjoaa hyvän pohjan asialliselle ja kiihkottomalle keskustelulle Natosta.
Kylmän sodan lopusta on jo pitkälle toistakymmentä vuotta. Vaikka Venäjä on taas noussut jaloilleen, kutakuinkin kaikki, sotilasliitto Natoa myöten, on muuttuneet kylmän sodan päivistä. Suomi on ollut aktiivisesti mukana muutoksessa. Se on liittynyt Euroopan unioniin ja on Naton tärkeimpiä rauhankumppanuusmaita. Suomen omat avaukset ja Naton suuri muutos eivät ole silti hetkauttaneet suomalaisten kielteisiä käsityksiä liittokunnasta. Tällainen mielipideympäristö on estänyt avointa Nato-keskustelua.
Ulkopoliittisen instituutin tekemä Nato-raportti päättyykin osuvasti sanoihin: "Välttämätöntä keskustelua turvallisuus- ja puolustuspolitiikan muutostarpeista ei näet voida käydä niin kauan kuin Nato on monille suomalaisille punainen vaate."
Eduskunnan yhteydessä toimivan instituutin raportti pohjustaa tulevaa turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa. Ulkoministeriöltä on tulossa oma Nato-raportti. Suomen tähänastiset Natoa koskevat peruslinjaukset tuskin muuttuvat ainakaan tulevassa selonteossa. Tästä riippumatta instituutti on tehnyt hyvää työtä. Liittyipä Suomi Natoon tai ei, sotilasliitosta tarvitaan kiihkotonta ja ilman minkään värisiä silmälappuja koottua tietoa.
Suomen turvallisuuskeskustelussa on rakennettu monesti pilvilinnoja. Välillä on vannottu EU:n turvatakuiden kaikkivoipaisuuteen ja välillä on uskottu, että EU:sta tulee Natolle sotilaallinen korvike. UPI:n raportti tuo tähän keskusteluun tervetullutta realismia. Aivan kuten raportti tähdentää, Euroopan yhteinen puolustus on järjestettävissä vain Naton kautta, vain Natolla on resursseja tukea jäsenvaltioitaan sotilaallisesti, ja niin kauan kuin asiat ovat näin, EU:n turvatakuut ovat lähinnä teoreettisia.
Siinä missä peruskirjan artikla viiden mukainen yhteinen puolustus oli kylmän sodan aikana Natoon yhteen sementoinut sidosaine, liitosta on tullut yhä enemmän eräänlainen maailmanlaajuinen turvallisuusmanageri. Valmius puolustaa jäsenkumppaneita aggressiota vastaan ja oikeus saada niiltä apua on yhä Naton perusidea, mutta sen tehtäväkenttä on laajentunut ja imago pehmentynyt.
Raportti sanoo osuvasti, että jos suomalaiset eivät koe hyökkäystä Istanbuliin, Washingtoniin tai Tallinnaan niin tärkeäksi, että Suomen tulisi heti tarjota apuaan ehkä myös sotilasosastojen muodossa, Suomen ei pidä liittyä Natoon. Kolikon toinen puoli on, ettei Naton ulkopuolella olevan Suomen kannata odottaa muilta apua. Raportissa on kokonaisuudessaan argumentteja sekä Nato-jäsenyyden puolesta että sitä vastaan. Siitä huolimatta yleissävy on hivenen Nato-myönteinen.
Vaikka Suomi tekee turvallisuusratkaisunsa itsenäisesti, Venäjän roolia yhtälössä ei voi sivuuttaa. Raportti arvioi, että maiden suhteet heikentyisivät joksikin aikaa, jos Suomi liittyisi Natoon. Venäjä voisi raportin mukaan jopa toteuttaa joitakin rajoitettuja sotilaallisia toimia Suomen rajojen läheisyydessä.
Venäjän roolia ei pidä vähätellä, mutta ei myöskään liioitella. Raportti arvioi realistisen tuntuisesti, että Venäjän ärtymys jäisi lyhytaikaiseksi. Argumentti siitä, ettei Venäjän kannattaisi pitkittää konfliktia EU:n Venäjän-politiikkaan merkittävästi vaikuttavan Suomen kanssa, on painava.
Yhtä lailla huomionarvoinen on arvio, että Suomen Nato-jäsenyys olisi Venäjälle helpompi pala kuin Neuvostoliiton entisten satelliittivaltioiden ja Baltian maiden liittyminen Natoon. Raportti jättää kuitenkin arvioimatta, miten Suomen sijainti aivan Kuolan ja Naton kyljessä sekä pohjoisten merialueiden kasvava strateginen merkitys vaikuttaisivat Venäjän reaktioihin.