Viime vuosina on keskusteltu kiivaasti ruotsin kielen asemasta. Itä-Suomessa on vaadittu kouluihin venäjää ruotsin tilalle.
Venäjän taidosta on siellä enemmän hyötyä. Ruotsinkielisellä rannikolla taas valitetaan, ettei palveluja ole enää saatavissa ruotsiksi, vaikka vanhempi väki ei välttämättä osaa suomea.
Sosiaalisessa mediassa on uhkailtu ja solvattu. 1930-luvun kieliriitojen aikaan suomenkieliset ja ruotsinkieliset ylioppilaat tappelivat Helsingissä Esplanadilla. Tappelut ovat ilmeisesti siirtyneet nykypäivän Espalle eli nettiin.
Oli 30-luvulla sivistyneempiäkin tapoja ilmaista kielipoliittisia mielipiteitä. Yliopistossa suuri osa professoreista oli ruotsinkielisiä ja niin olivat tietysti luennotkin. Kun professori oli aloittanut luennon, nousivat suomen kieltä kannattaneet lainopin ylioppilaat ylös ja lausuivat kuorossa August Ahlqvistin säkeet ”Nouse riennä Suomen kieli korkealle kaikumaan”. Tämän jälkeen he poistuivat luentosalista.
Mielipiteensä saattoi myös ilmaista valitsemalla ylioppilaslakkiin erikokoisen lyyran. Suurin 22 millinen oli ruotsinkielisillä. Sen jälkeen koko pieneni sitä mukaa, kun suomen kielen kannatus lisääntyi: 16-millinen oli puolueettomilla, 14-millinen aitosuomalaisilla, 12-millinen kiihkeillä radikaaleilla ja 10-millinen raivosuomalaisilla. Viimeksi mainittuja näkyi vielä 60-luvun ylioppilaslakeissa.
30-luvulla ilmeisesti jotkut halusivat jo unohtaa, että kansallisromantiikka oli Euroopan yli pyyhkäissyt suuntaus. Suomalaisuuden tukipylväätkin Snellman, Gallen ja Sibelius tulivat ruotsinkielisistä perheistä. Runebergkin runoili Maamme-laulua myöten kaiken ruotsiksi.
Kieliä on maailmassa satoja ja tuhansia, mutta tiedettä on usein yhdistänyt yksi kieli. Aikanaan se oli arabia, sitten kreikka ja latina ja nyt se on englanti.
Miten näppärää edelleen olisi, jos esimerkiksi kaikki kasvien ja eläinten nimet kaikkialla opeteltaisiin edelleen latinaksi. Ei tarvitsisi arvailla, mitä mikin rätvänä on milläkin kielellä.
Kotikielenään englantia puhuvat saavat tietysti suuren edun, koska he voivat sen ajan, joka muilta menee kielten oppimiseen, käyttää johonkin muuhun. Vieraan kielen oppiminen on kuitenkin muutakin kuin vain sanoja ja lauserakenteita. Se on usein myös erilainen tapa ajatella. Uusi kieli avaa uuden ikkunan katsella maailmaa.
Kieli on kulttuuria, mutta on se usein myös politiikkaa. Ruotsin kieli on yhdistänyt Suomea Skandinaviaan. Paitsi ruotsinkielisellä vähemmistöllä myös historialla on ollut merkitystä kielikysymyksessä. Islannissakin ensimmäisenä vieraana kielenä on näihin päiviin saakka opiskeltu tanskaa. Kielen valinta juontuu itsenäisyyttä edeltäneeltä ajalta, jolloin emämaana oli Tanska.
Naapureiden kieltä on kuitenkin hyödyllistä osata, sillä ystävät on hyvä löytää läheltä ja viholliset kaukaa, jos niitä välttämättä haluaa. Neuvostoliiton hajottua, Suomessakin kansanopistoissa virisi vilkas viron kielen opiskelu. Tietysti kielitaitoisilla hollantilaisilla on tässä suhteessa parempi maantieteellinen asema. Heitä ympäröivät naapurit, joiden puhujia löytyy kymmeniä ja satoja miljoonia. Hollantilaiset osaavat usein oman kielensä lisäksi juuri ranskaa, saksaa ja englantia.
Onko sitten mitään järkeä opiskella niin pieniä kieliä kuin ruotsi ja viro. Kyllä se joskus ammatissakin on aivan välttämätöntä. Länsirannikolle suuntaavat oikeustieteen opiskelijat yleensä jo opiskeluaikanaan hankkiutuvat vaihtoon Ruotsiin, koska tietävät, että asianajajana Vaasassa, Pietarsaaressa tai Kokkolassa ei ilman ruotsia pärjää. Vastaavasti suomalaisia lakimiehiä toimii myös Virossa.
Tällä hetkellä useissa maissa on niin paljon maahanmuuttajia, että kielitaitoista väkeä löytyy ammattiin kuin ammattiin. Suomi tulee tässä suhteessa jälkijunassa useaan Euroopan maahan verrattuna. Ensimmäiset maahanmuuttajien lapset ovat kuitenkin jo valmistuneet yliopistoista. Lakimiehellä saattaa Suomessakin jo nykyään olla afrikkalainen tai venäläinen tausta, ja kodin perua hyvä jonkin vieraan kielen taito.
Kielten merkitys on viimeisillekin opiskelijoille Euroopan unionin vaihto-ohjelmien myötä selkiytynyt. Vielä 80-luvulla saattoi joku vakavissaan esittää, että yliopistossa pitäisi voida koko tutkinto opiskella pelkästään suomen kielellä.
Venäjä näyttää joillekin edelleen kuitenkin olevan vaikea pala. Niin se oli vuoden 1917 jälkeen yhdelle poikakoululuokallekin. Pojat ilmoittivat lopettavansa venäjän opiskelun, koska se ei enää ollut pakollista. Venäjän opettajalla oli kuitenkin perustelut mietittynä. Hän kertoi, että venäjää opiskellaan myös Japanin sotilasakatemiassa, eikä sitä huvin vuoksi siellä opiskella. Niin pojat sitten jatkoivat venäjän lukujaan. Oli siitä hyötyäkin, niin kuin eräs entinen koululainen myöhemmin muisteli. Osasi oikein hyvin lukea venäläisiä karttoja jatkosodassa.
Kielitaitoa tarvitaan kuitenkin ennen kaikkea rauhan aikana. Samaan aikaan, kun kansainvälinen kauppa, ihmisten liikkuvuus ja nuorison kielitaito on lisääntynyt, ovat nationalistiset ajatukset myös nousseet pintaan.
Amerikassakin joku poliitikko saattaa ylpeillä sillä, ettei ole koskaan käynyt Yhdysvaltain ulkopuolella eikä puhu kuin englantia. Koko valtiota olisi tuskin syntynytkään, jos amerikkalaisten esi-isät olisivat ajatelleet samalla tavalla.
Kirjoittaja on rikosoikeuden professori Lapin yliopistossa.