Hetkeen tilassa ei ole muuta kuin musiikki. Tai on ulkopuolisen silmissä; Yuriko Aiharan määrätietoisesti vipeltävät sormet esimerkiksi. Muuten hän istuu liikkumatta paikallaan ja puhaltaa keskittyneesti eufoniumiin. Hänen soitonopettajansa Jukka Myllys näyttää katsovan ei-mihinkään. Sitten sävelet vaihtuvat sanoiksi, joissa on vähän suomea ja paljon englantia.
"Hyvä. Miltä tuntui nyt?"
"Korkeat sävelet tuottivat vähän vaikeuksia."
Sitten on sitä kielistä universaaleinta. "Tyy-tatatatatam, tyy-tatatatatam", Myllys havainnollistaa.
Tila on yksi Oamk:n kulttuurialan yksikön opetushuoneista, ja meneillään on viimeinen harjoitus ennen Aiharan opinnäytekonserttia.
Seuraavassa kappaleessa on yhdessä kohtaa pieni ajoitusvirhe. Kohta otetaan uusiksi. Ja sitten taas. Mutta nytkään ei mene nappiin.
"No niin, vielä viimeisen kerran."
Sitä seuraa uusi viimeinen kerta.
"En anna periksi ennen kuin soitat täsmälleen oikein."
Opettaminen ei ole Myllyksen päätyö, joten hänellä on yhtä aikaa enintään viisi soitto-oppilasta. Hän on siinä mielessä sangen onnekkaassa asemassa, että voi valita oppilaansa; on varma, että puhaltimen suukappaleeseen puhkuu innostunut ja motivoitunut oppilas.
Aiharan motivaatio tuli selväksi heti kättelyssä, sillä nuori nainen oli valmis muuttamaan soittotuntien takia toiselle puolelle maapalloa.
Tulevat opettaja ja oppilas tapasivat toisensa muutama vuosi sitten Japanissa, missä Myllys vieraili pitämässä mestarikursseja. Aihara oli soittanut eufoniumia kaksitoista vuotta. "Jukka sanoi, että jos harjoittelisin hengitystekniikoita, minusta voisi tulla hyvä esiintyjä."
Aihara otti kurssin jälkeen yhteyttä Myllykseen, ja kun tämä suostui opettajaksi ja muutkin järjestelyt onnistuivat, asia oli sillä selvä. Hän muutti Suomeen kesällä 2007.
Kielimuurilta ei voitu välttyä, sillä alussa Aihara puhui englantia hyvin vähän. Musiikin opiskelussa sillä oli kuitenkin vähemmän merkitystä kuin millä tahansa muulla alalla. Mitä ei voi ilmaista sanoin, voi ilmaista näyttämällä. Eli soittamalla.
Eufonium on nousevan auringon maassa suosittu, ja Myllyksellä on ollut japanilaisia oppilaita ennenkin. Hänen mukaansa nämä ovat järjestään tunnollisia ja ottavat asiat tosissaan. Niinkin tosissaan, että esimerkiksi suomalaistyyppistä vitsailua on syytä harkita kahdesti.
"Kerran sanoin eräälle japanilaiselle oppilaalleni, että syksyllä ruvetaankin puhumaan suomea. Hän oli sitten kesän aikana opiskellut sitä hiki päässä."
Myllyksen mielestä Aihara on soittamisen kanssa oikealla tavalla tosissaan. Hänelle on myös pitkään ollut selvää, että kyllä tästä muusikko tulee. "Vaatimuksetkin ovat sitten sen mukaiset."
Aihara pitää opettajaansa vaativana mutta hyvin kannustavana. Tämä muistaa huolehtia siitä, että toisinaan hyvin kaukaakin tulevilla oppilailla on perusasiat kunnossa.
"Kun olin ollut Suomessa kuukauden, sain puhelinsoiton Jukan entiseltä oppilaalta, joka myös on japanilainen. Jukka oli pyytänyt häntä soittamaan ja kysymään, miten minulla menee."
Aihara valmistuu musiikin koulutusohjelmasta tänä keväänä, mutta mikäli hänen suunnitelmansa jatko-opinnoista toteutuvat, hän ja Myllys tapaavat eufoniumin äärellä ensi vuonnakin. Sen jälkeen Aihara on ainakin luvannut vanhemmilleen palata Japaniin.
Eikä epäile yhtään, etteikö siinä tapauksessa jäisi kaipaamaan opettajansa tyy-tatatatatameja.
"Varmasti! Juuri puhuimme erään toisen Jukan oppilaan kanssa ja totesimme, että Jukka on ollut melkein kuin isä meille."