Keskustelu eurokriisistä käy jo niin kovilla ylikierroksilla, että poliittisten päättäjien Suomessa ja muualla kannattaisi alkaa noudattaa vanhaa viisautta: pitää ajatella mitä sanoo ettei sano mitä ajattelee.
Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (sd.) antoi viime viikolla Kauppalehdelle haastattelun, joka lähti elämään kansainvälisessä mediassa omaa elämäänsä.
Urpilaisen väitettiin sanoneen, että Suomi mieluummin lähtisi euroalueesta kuin maksaisi muiden velkoja ja että Suomi ei hirttäydy euroon hinnalla millä hyvänsä. Avustajan lähettämä oikaisu ei enää paljon auttanut: vahinko oli jo ehtinyt tapahtua.
Italian pääministeri Mario Monti vastasi arvostelemalla ”pohjoismaasta” kuultua lausuntoa ja sanoi sen osaltaan nostaneen joidenkin maiden korkotasoja.
Kansainvälinen media repi otsikot haastattelun osista, jotka eivät perustuneet ainakaan suoraan Urpilaisen sanoihin. Joka tapauksessa hän oli varomaton. Vastuu on sanojalla, ei kuulijalla.
Päättäjien sanat painavat paljon etenkin kriisiaikoina. Kotimaiselle yleisölle sanottu singahtaa nopeasti kansainväliseen jakeluun, jossa mutkat suoristuvat. Soppa on valmis, kun toiset kommentoivat jotakin mitä ei ole edes sanottu.
Tällainen vuoropuhelu lisää epäluottamusta ja kyräilyä aivan turhaan aikana, jolloin käsissä on jo muutenkin valtaisia ongelmia.
Oma lukunsa on se, mitä viime huippukokouksessa oikein päätettiin. Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen olikin oikeassa ihmetellessään, miten Brysselissä voidaan ajatella, ettei Suomi antanut missään periksi ja Suomessa taas, että Suomi antoi kaikessa periksi. Totuus on jossakin siellä välissä.