West Side Story -musikaalin koe-esiintyminen ennakkoon ilmoittautuneille Oulun kaupunginteatterilla sunnuntaina 30. maaliskuuta.
Jos olisit sarjakuvahahmo, sillä hetkellä seisoisit keskellä ruutua valokeilassa kymmenien silmäparien tuijottaessa pimeydestä, päätäsi kiertäisi säikähdystä markkeeraavien pisaroiden kehä ja puhekuplassa lukisi isolla "klunk".
Se on se hetki, kun seisoo lavalla raadin edessä ja tietää, että kaikki ei nyt menekään ihan putkeen. Kun tulee kiusallisen tietoiseksi siitä, että äskeinen koikkelehtiminen taisi herättää katsojissa enemmän säälin kuin riemun tunteita ja että vitsi, jota parhaillaan on kertomassa, ei olekaan niin kovin hauska.
"Kauheinta on myötähäpeä itseä kohtaan", Antti Launonen sanoo.
"Tai vielä hirveämpää on, jos ryhmä häpeää puolestasi", Jeata Juustinen lisää.
Puheena ovat karsintatilanteet, joista jokaisella näyttelijällä, sellaiseksi halunneella tai näyttelemistä harrastaneella on kokemuksia. Niistä kammottavimpia yhdistää yleensä se, että on ollut hirveä halu onnistua, mutta jostain syystä suoritus onkin lässähtänyt täysin.
Kun aikaa on kulunut tarpeeksi, surkuhupaisat tarinat yleensä naurattavat makeasti. Vaan eivätpä naurattaneet tapahtumahetkellä.
Oulun kaupunginteatterissa näyttelevä Launonen pääsi Teatterikorkeakouluun kolmannella yrittämällä ja ehti pyrkiä kaksi kertaa myös Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitokselle. Kokemusta on lisäksi monenlaisista koe-esiintymisistä. Näyttelijävanhempiensa mukana teatterilla koko ikänsä roikkunut Juustinen taas pyrki 1990-luvulla Teakiin kahdeksan kertaa pääsemättä sisään.
Molemmat ovat siis oikeita henkilöitä vastaamaan kysymykseen: miksi karsintatilanteet - tässä tapauksessa etenkin pääsykokeet - ovat niin hirveitä?
"Siinä työskennellään niin henkilökohtaisella tasolla. Näytellessä on välttämätöntä olla henkisesti alasti, ja kun torjutaan, kysyy itseltään, että enkö minä riitä", Launonen tuumii.
"On kysymys ominaisuuksista, jotka ovat persoonallisia ja joita ei noin vain voi muuttaa. Siinä ei välttämättä auta harjoittelukaan", Juustinen jatkaa.
Vaikka Launonen on näyttelijä, koe-esiintymiset saavat hänet yhä kiemurtelemaan. Käsky "olepa nyt hauska ja heitä pari minuuttia läppää" tuottaa suurella todennäköisyydellä pari minuuttia jotain aivan muuta kuin hauskuutta ja läppää. Ainakin omasta mielestä.
Juustinen nimittää karsintoja "yhdeksi pahimmista kidutusmuodoista" mutta muistuttaa samalla, että eihän niihin nokkaansa työntäisi, ellei näyttelemistä rakastaisi. Karsintatilanteessa voi nimittäin onnistuakin. Harva asia tuntuu yhtä hyvältä kuin se, kun tekee parhaansa, ylittää itsensä ja kaikki menee putkeen.
Mutta sitten on niitä kertoja, kun ei mene.
Juustisen mieleen on piirtynyt tapaus yksistä pääsykokeista. Oltiin Linnanmäen kallioilla ja meneillään olivat viimeisen vaiheen loppumetrit.
"Jokaisen piti juosta vuorollaan ylös kalliolle ja tuulettaa, miten halusi. Jostain syystä repäisin puseron pois ja heiluttelin sitä pelkät rintsikat päällä. Heti kun pusero liehui siinä, ajattelin, että voi ei."
Launonen sanoo työstäneensä häpeän tunnetta sen verran paljon, ettei ihan mikä hyvänsä enää kohota häpeän punaa poskille. Yksi muisto on sentään säilyttänyt tuskallisuutensa:
"Kun hain Teakiin ensimmäistä kertaa, olin kirjoittanut monologin elämästäni ja esitin sen. Menin sinne rankistelemaan ilman paitaa. Nyt sitä ei varmaan voisi katsoa ilman että kipristelisi sikiöasennossa. Kun miettii, että lasisilmäinen kaveri tärisee siinä eikä tahdo saada happea ja kertoo, miten vaikeaa hänellä on."