Kolumni

Kevyt kirja sopii huo­nos­ti suureen pe­ri­aa­te­tais­te­luun

Helsingin käräjäoikeuden äänestyspäätös 2-2 oli onneton, koska se ei lopettanut kohua Etukeno Oy:n julkaisemasta Susan Ruususen kirjasta Pääministerin morsian.

Helsingin käräjäoikeuden äänestyspäätös 2-2 oli onneton, koska se ei lopettanut kohua Etukeno Oy:n julkaisemasta Susan Ruususen kirjasta Pääministerin morsian. Kun taistelu jatkuu hovioikeudessa, niin Matti Vanhaselle, Ruususelle ja kustantaja Kari Ojalalle on luvassa kiusallista huomiota ainakin vuodeksi jonninjoutavan kirjasen takia. Luulisi, että pääministerillä ja hovioikeudella olisi suurempiakin ongelmia ratkottavanaan kuin yksittäisten lauseiden tutkiminen.

Pääministerin taistelu yksityisyytensä rajoista saavutti jo ennen alioikeuden päätöstä huikeat mittasuhteet julkisuudessa ja yksityisissä kuppikunnissa. Melkein kaikkihan puhuivat ja kiivailivat siitä. Mitä tästä vielä seuraakaan hovioikeusvaiheessa? Keskisuomalaisen keskustalainen päätoimittaja Erkki Laatikainen on jo nähnyt vaaran merkit ja on varoittanut Vanhasta sekä keskustaa ikävistä seurauksista.

Ruususen kirja oli jo alun alkaen huono kohde suureen periaatetaisteluun poliitikon yksityisyyden rajoista huolimatta siitä, että sen jotkut kohdat ovat kieltämättä hämmentäviä Vanhasen kannalta. Niistä kun piirtyy Vanhasesta luonnekuva, joka ei taatusti imartele häntä. Kirja ei kuitenkaan sisällä yhtään suurta paljastusta. Se on helposti hotkaistava tarina yhden lyhyen parisuhteen karusta arjesta ja pienistä kohokohdista, joita pääministeriin ihastunut yksinhuoltaja tulkitsi onnettomasti väärin.

Poliitikon yksityisyyden rajoja on hyvä harkita oikeudessa, mutta harkinnan kohde olisi saanut olla merkittävämpi. Pääministerin morsian on syntynyt jätetyn ja itsensä petetyksi kokeneen ihmisen tunnekuohun vallassa. Suuri yleisö on aistinut pääministeriä paremmin kirjasen yhteiskunnallisen merkityksettömyyden. Se ei ole kulunut kansan käsissä eikä siitä tullut myyntimenestystä..

Kirjasen paljastusten sanktioarvoa testattiin käräjäoikeudessa. Käräjätuomari Merja Lahti ja lautamies Sinikka Moll vaativat Kari Ojalalle 1 120 euron ja Ruususelle 375 euron sakkorangaistusta luvattoman tiedon levittämisestä. Summat ovat vaatimattomia, ja Ruusunen tokaisikin, että hän olisi voinut maksaa sen päästäkseen piinasta.

Jos Lahden ja Mollin kanta olisi voittanut, Etukeno Oy ja Ruusunen olisivat myös menettäneet kirjoista saadun vähäisen taloudellisen hyödyn valtiolle. Ojala olisi puolestaan joutunut maksamaan Vanhaselle tuhannen euron korvauksen. Hävinneenä Ojalan olisi pitänyt pulittaa myös oikeudenkäyntikulut.

Tuo on se mittakaava, jonka pohjalta periaatteellinen oikeustaistelu jatkuu Helsingin hovioikeudessa.

Helsingin käräjäoikeuden tuomio aiheutti myös toisen hämmentävän reaktion. Perinteinen lautamiesjärjestelmä joutui oitis tulilinjalle, kun kävi ilmi, että vapauttava päätös syntyi kahden lautamiehen harkinnan perusteella. Ammattituomari ja kolmas lautamies olisivat tuominneet Ruususen ja Ojalan.

Vanhanen piti lautamiesten äänin syntynyttä päätöstä vääränä. Myös muutamat oikeusoppineet ottivat saman kannan. Juristien on helppo kollegansa ajatuksenjuoksua, mutta silti lautamiehiin kohdistettu voimakas kritiikki hämmentää. Kriitikothan eivät kyseenalaista vain tuomarinvalan vannoneiden Risto Kolasen ja Antti-Jussi Räihän harkintakykyä, vaan koko koko alioikeusjärjestelmän uskottavuuden.

Lautamiehet ovat olleet iät ja ajat elimellinen osa käräjäoikeuksia. Heidän on määrä tuoda kansan oikeustajua oikeuden päätöksiin. Nyt tällä seikalla ei ollutkaan merkitystä.

Onko lautamiesjärjestelmä siis mätä silloin, kun se tuottaa tuomion, joka ei ole mieluisa korkealle vallankäyttäjälle? Jos lautamiesjärjestelmässä on rakenteellinen vika, miksi sitä on siedetty vuosisatoja? Miksi Kolasen mahdolliseen jääviyteen poliittisista syistä ei kiinnitetty huomiota etukäteen?

Lautamiesjärjestelmää uudistetaan parhaillaan. Pienet tuomiot on määrä jättää ammattituomarille. Pääministerin ja muiden korkeiden poliitikkojen yksityisyyden suoja ei ole kuitenkaan rutiinijuttu, joten sen arviointiin alioikeudessa tarvitaan yhä lautamiehiä.

Poliitikot sanovat, että jos heidän yksityisasiansa ovat vapaata riistaa, se nostaa kynnystä lähteä politiikkaan. Totta se on, mutta vaaraa ei pidä liioitella. Ulkoministerin tekstiviesteistä ei kohistaisi, ellei hän niitä lähettelisi. Vanhasen rehellisyyttä ei epäiltäisi, jos hän olisi pysynyt totuudessa kertoessaan suhteensa alusta tai ei olisi esittänyt siloiteltua kuvaa perhetilanteestaan pääministerikauden alussa.

Jos poliitikko katsoo vähänkään eteensä ja pitää tilinsä puhtaana, pulmia julkisuudessa ei synny. Samaa tervettä harkintaa edellytetään muiltakin.