Kevät. Asioita nousee esiin. Lumen alle jääneitä jalkapalloja, kasveja, ajatuksia.
Valon määrä kasvaa ja saa ihmisen aistit teräväksi. Hän huomaa asioita, joille pitäisi oikeastaan tehdä jotakin. Viimeistään nyt, mieluummin välittömästi.
Likaiset ikkunat pitäisi pestä, rapun lonksuva askel korjata, siivota vaatekaappi, rapata ja maalata, laittaa sotkuinen elämä kuntoon ja kohdilleen. Huoneiden nurkissa asuu tavaroita, jotka pitäisi joko kunnostaa tai sitten niistä pitäisi päästä lopullisesti eroon. Valintoja. Toisilla ihmisillä tämä ominaisuus ilmenee vahvempana kuin toisilla. Joillakin se on sangen piilevä, ellei jopa olematon.
Talvi antaa vielä anteeksi sen minkä kevään armoton valo paljastaa. Tähänkin ihmiset reagoivat eri tavoilla. Siinä missä joku huomaa valon lisääntyessä kuvitteelliset virheensä ja puutteensa yhä selvemmin, toinen rakastaa itseään entistä rajummin. Keväällä narsistit kukkivat.
Kevät on vaativa otus, kuiskuttaa korvaan, että jotakin pitäisi ihmisen elämälleen tehdä. Laihtua, raitistua, kaunistua, vaurastua, stabilisoitua henkisesti, nukkua paremmin. Olla valmiina Kesään. Vai tarvitseeko?
Elämä on prototyyppi, ei siitä valmista saa, sanoi ystäväni Pekka ja taisi olla tapansa mukaan oikeassa.
Lauluntekijöille kevät on kulta-aikaa.
Kevät, ensimmäinen kevät. Morfiinia huutaa potilaat. Se on tää paniikin tunne ja se tulee joka kevät. Kevät, pystynkö mitään enää antaan? Aamukahvia kello kaks, kahvin kanssa alas Ibumax.
Alangon, Röyhkän, Akimofin ja Vestan lauluissa kevät näyttäytyy vahvimmin ahdistuksen, epävarmuuden ja riittämättömyyden vuodenaikana. Onneks kaikki on ohimenevää, muistetaan se ni kyllä tästä selvitään, lohduttaa Vesta kuitenkin.
Vai voisiko kevään valo olla sittenkin armollinen? Pitkä, pimeä kylmyys päättyy lupaukseen siitä, että vielä routa sulaa ja auringonvalo jaksaa lämmittää. Uudet kasvit tunkevat vääjäämättä läpi kohmeisen maanpinnan janoten ylhäältä tulevaa valoa.
Tätä ajatusmallia suosi lauluntekijöistä ainakin Reino Palmroth alias Palle, joka laittoi päähenkilönsä Anttilan hurmioitumaan luonnon ihmeistä iän tuomista vaivoista huolimatta. Tai ehkä juuri niiden takia. Rahat ovat tiukalla ja askel lyhenee, mutta Anttila tanssii linnunlaulun tahtiin järin yöpaidassaan.
Ja huumaantuu niityn kukista, joista kiehtovin on salaperäinen jamonimuu. Orvokit ja lehdokit tunnetaan, mutta jamonimuuta ei ole nähnyt kukaan muu kuin Anttila. Silti se jollakin syrjäisellä lammen rannalla tai ojanpientareella tänäkin keväänä kukkii. Koska niin sen on tehtävä, näki ihminen sen tai ei.
Kirjoittaja työskentelee Limingan kirjasto- ja kulttuurijohtajana sekä kirjoittaa kirjoja ja lauluja.