Baritonitorven soittajat puolustavat sinnikkäästi instrumenttiaan, vaskiperheen jaloa jäsentä. Sen sointidynamiikka ja ääniala ovat laajemmat kuin trumpetin tai pasuunan. Baritonitorvella sujuu myös virtuoosimainen soitto.
Vaikka baritonilla on ollut paikkansa sotilassoittokunnissa, konservatiivinen sinfoniaorkesterilaitos ei ole soitinta juuri noteerannut.
Nuoret muusikot Mizuho Kojima, Mark Carlson ja Elmo Niskasaari ovat olleet oululaisen baritonitaiturin Jukka Myllyksen opissa. Kolmikko järjesti sunnuntai-iltapäivän piristykseksi tehokkaan pr-tilaisuuden, konsertin jossa baritonitorvi soi soolona, duona sekä pianon säestyksellä.
Musiikki oli pääosin juuri baritonitorvelle sävellettyä ja myös kiitettävän tuoretta. Jälkimodernit sävelkulut ja rytmit pulputtivat usein niin tarttuvasti, että näitä teoksia kannattaisi ehkä sovittaa muillekin instrumenteille.
John Stevensin säestyksetön baritonikappale Soliloquies esitteli laveasti soittimen eri mahdollisuuksia lämpimistä melodioista lähes akrobaattiseen nopeisiin kuvioihin. Mizuho Kojima osoittautui varsinaiseksi taituriksi. Hänen baritoninsa sointi oli kolmikosta kuulain ja jäntevin.
Brian Bowenin teos Euphonium Music oli vastaava musiikillinen runsaudensarvi, nyt pianosäestyksellä täydennettynä. Tarttuva teema ja brahmsmainen laulavuus olivat nopeiden pyrähdysten ja jykevien, limittäisten iskujen kontrastina. Elmo Niskasaari tulkitsi notkeasti ja Markus Vaara nostatti pianosta laveita orkesterimaisia tehoja.
Samankaltaista kontrastien temmellystä kuultiin myös Thomas Ritter Georgen sonaatissa baritonitorvelle ja pianolle. Mark Carlson osoitti taitonsa niin lyyrisenä kuin virtuoosisenakin tulkitsijana. Mikko Heinisen piano oli tehokas dynaaminen vastavoima.
Konsertin erikoisin numero oli D. Edward Davisin (s. 1980) A Century of Aeroplanes. "Lentokoneiden vuosisata" nojautuu aleatoriikkaan: osasten esitysjärjestys ja säestysnauhoite vaihtelevat sattumanvaraisesti.
Muuntelun laajuus selviää vasta tulevaisuudessa, sillä Carlson tulkitsi nyt teoksen ensiesityksen. Pienimuotoinen resonanssipistettä vaihteleva nauhatausta toi mieleen Steve Reichin minimalismin, mutta epäsäännöllisyys loi toiston asemesta jännitteitä.
Carlson tulkitsi hieman varovaisen oloisesti ja tuntui pyrkivän sulautumaan äänipintaan. Olisi mielenkiintoista kuulla, kuinka teos kehittyy vastaisuudessa.
Yleisölle tuskin oli mikään jymy-yllätys, että baritonitorvella voi tulkita kaikenlaista musiikkia virsistä funkiin. Teknisesti näyttö riittää jo, mutta tunneperustein haluamme sitä lisää vastakin.
