Sote-uudistuksen tuskallisen väännön ollessa kesätauolla on hyvä pohtia, mistä koko uudistuksessa olikaan kyse.
Kuten moneen kertaan on todettu, vaikka Suomen terveydenhuoltojärjestelmä tuottaa laadukasta hoitoa kustannustehokkaasti, on järjestelmä epätasa-arvoinen. Työterveyshuollon asiakkaat voivat tutkituttaa itseään usein ennaltaehkäisevästikin, kun taas monisairaat jonottavat terveyskeskuksissa saadakseen edes sitä perushoitoa mikä on heille elämän edellytys.
Pääseekö hoitoon, saako hoitoa, millaista hoitoa saa – muun muassa tällaisiin kysymyksiinhän koko sote-uudistuksen piti vastata. En tiedä, tuoko nyt työn alla oleva uudistus näihin ratkaisua, toivottavasti tuo! Sote-keskustelussa katveeseen on kuitenkin jäänyt kysymys siitä, ketä hoidetaan ja millä hintaa. Jos tarkoitus on leikata kustannuksia, voidaanko joku jättää hoitamatta? Jos hoito on kallista, saavatko sitä kaikki?
Jo tehdyillä päätöksillä on jo siirretty taloudellista vastuuta sairauksien hoidosta ihmisille itselleen. Onko tätä kehitystä tarkoitus jatkaa?
Otan esimerkiksi diabeteksen.
Diabeteksen hoidossa oltiin jo aika hyvässä tilanteessa. Uusia lääkkeitä kehitettiin ja ihmiset saivat apua. Sitten hallitus päätti, että maksakoot itse – lääkkeiden korvattavuuden perusteita muutettiin ja apteekin kassalla olikin luvassa yllätyksiä. Menetetyillä työvuosilla, pitkillä sairaslomilla ja työkyvyttömyydellä on hintansa niilläkin – inhimillisen kärsimyksen lisäksi.
Diabeetikon aivohalvausriski on 2–4 -kertainen. Puoli miljoonaa suomalaista sairastaa diabetesta. Onko meillä vanhenevan väestön maana oikeasti varaa hoitaa ikääntyvät ihmisemme huonosti?
On selvää, että ennaltaehkäisyyn ja lääkkeettömään hoitoon on panostettava voimallisesti koko Euroopassa. Arviolta jopa 18 prosenttia Euroopan terveysmenoista kuluu diabeteksen hoitoon. Lisäsairaudet tai hoitamattomuus maksavat kuitenkin moninkertaisesti ja on hyvin kylmää politiikkaa päättää jättää ihmiset vain hoitamatta. Hoitoon pääsy, lääkkeiden saatavuus ja erilaisen kuntoutuksen ja avun saaminen ovat keskeisiä kysymyksiä hyvin monen sairauden kohdalla.
Yhdenvertaisuus ei tällä hetkellä toteudu, ja itselleni on kyllä epäselvää, onko sitä yhdenvertaisuutta tulevaisuudessa tarkoitus parantaa vai heikentää.
On toinenkin esimerkki, jonka kautta yhdenvertaisuutta on mahdollista tarkastella: kivunhoito. Kivun pitäisi olla ensisijaisesti ratkaistava terveysongelma sen yleisyyden, valtavien yhteiskunnallisten ja taloudellisten vaikutusten vuoksi sekä kaikkein tärkeimpänä: niiden vaikutusten vuoksi, joita kivulla on potilaan ja hänen läheistensä elämään ja sen laatuun.
Joka viides eurooppalainen, 100 miljoonaa ihmistä, kärsii kivusta. EU:ssa kroonisesta kivusta johtuvien terveydenhuollon kulujen ja tuottavuuden menetysten arvioidaan olevan yli 450 miljardia euroa; kipupotilaista 21 prosenttia on työkyvyttömiä ja työssä käyvistäkin 48 miljoonaa kertoo kivun vaikuttavan suoraan heidän asemaansa.
Eurooppalaisen perheen jäsenet ovat erilaisia ja jäsenmaissa on tehty kivunhoidon suhteen erilaisia ratkaisuja. Hyviä käytäntöjä on, mutta niitä jaetaan liian vähän ja tuskallisen hitaasti.
Kroonistuneen kivun oikea-aikaisella diagnosoinnilla, ja sen asianmukaisella sekä tehokkaalla hoidolla, missä on huomioitava jokaisen yksilölliset olosuhteet ja tarpeet, niin yhteiskunnallisia kuin taloudellisiakin kustannuksia saataisiin vähennettyä. Rahoitusta olisi mahdollista ohjata uusien hoitokeinojen ja lääkitysten rahoittamiseen, sairauksien ennaltaehkäisyyn ja vaikkapa paljon puhuttujen uusien työpaikkojen luomiseen. Vielä tärkeämpää olisi se, että myös kroonisen kivun kanssa elävä ihminen olisi kykenevä elämään merkitykselliseksi kokemaansa ja osallistuvaa elämää.
Vaikka me Suomessa pidämme omaa terveydenhoitojärjestelmäämme monilta osin maailman huippuna, on siinä yhä edelleen kipukynnyksen ylittävä puute, nimittäin kroonistuneen kivun diagnosointi sekä sen kokonaisvaltainen hoito.
Ihannemaailmassa ensimmäinen askel hyvään hoitoon ja kivun lievitykseen pitäisi olla perusterveydenhoidossa. Se on kriittinen potilaan, omaisten ja hoitohenkilöstön kohtaamispaikka, jossa pitäisi olla tarjolla tehokasta ja koordinoitua hoitoa heille, joilla on monia eri hoidon tarpeita. Tutulla ruohonjuuritasolla hoitosuunnitelmaan voitaisiin ottaa mukaan myös lähiomaiset ja heidän jaksamisensa.
Tutkimustietoa löytyy runsaasti puhumaan sen puolesta, että kokonaisvaltaisuus, hoidon koordinointi ja sen jatkuvuus ovat elintärkeitä silloin, kun tavoitteena on tarjota korkealaatuista ja tehokasta terveyden – tai kivun – hoitoa.
Ilman riittäviä resursseja ei siitä ensimmäisestä tienristeyksestä, terveyskeskuksesta, päästä kovin pitkälle.
Merja Kyllönen on europarlamentaarikko (vas.) Suomussalmelta.