timo.paakki@kaleva.fi
Jostakin on aloitettava, johonkin on lopetettava. Kun on työskennellyt toimittajana viidellä vuosikymmenellä, muistot vilistävät mielessä viimeisinä työpäivinä.
Aloittaessani näitä töitä syksyllä 1966 elettiin valtakunnallisesti kovia aikoja. Talous oli romahtanut. Vuonna 1961 oli ollut vain alle 1,5 prosentin kitkatyöttömyyttä. Hyvä työllisyys jatkui vuoteen 1964. Sitten suhdanteet rysähtivät alas. Työttömyys kohosi rajusti.
Suomalaisia alkoi virrata Ruotsiin, joka kehitti voimakkaasti teollisuuttaan. Meillä oli valittu toinen linja. Joitakin asutusalueita viimeisteltiin vielä.
Ruotsiin muutti täältä 60-luvun lopulla yhtä moni kuin sodan jälkeen siirtyi evakkona rajan taakse jääneiltä alueilta muualle Suomeen. Evakoissa oli kaiken ikäisiä. Ruotsiin meni pääasiassa työikäisiä, tosin myös perheitä.
Suomen tilanne oli länsinaapurin onnenpotku. Pientiloilla ja metsätöissä kovaan tekemiseen tottuneille kelpasivat myös raskaat ja likaiset työt. Ruotsi saisi pystyttää patsaan niille yli 350 000 suomalaiselle, jotka pelastivat maan työvoimapulalta. Suomessa tuota rajua muuttoaaltoa on silloin tällöin käsitelty, mutta ei sittenkään perinpohjin.
Kuitenkin Suomi vapautui monin tavoin 60-luvulla. Sodan pitkät varjot alkoivat väistyä. Voittajan kiskomat sotakorvauksetkin oli hoidettu jo 50-luvulla. Edessä uskottiin olevan parempaa.
Tuo kymmenluku oli koko Euroopassa kuohahtelevaa aikaa, jossakin hankalaakin. Meillä ajan henki näkyi myönteisesti, kun vapauduttiin keskustelemaan. Paneelikeskusteluja järjestettiin moninaisista aiheista. Ne täyttivät suuria saleja. Toimittajalla riitti seurattavaa ja kommentoitavaa. Sitten keskustelut siirtyivät televisioon ja ihmiset jäivät kotiin.
Työllistämiseen keskityttiin tosimielellä 70-luvun alussa. Niinpä taas vuonna 1974 koettiin liki täystyöllisyyden jakso, tosin lyhyt. Silloin näkyi katuvarsilla ällistyttäviä mainostauluja: "Työtä tarjolla, työvoimatoimistossa." Sellaisiapa ei ole sittemmin nähty. Jo 1975 oltiin jälleen laskusuhdanteessa. Urho Kekkonen runnasi hätätilahallituksenkin.
Yhteiskunta politisoitui 70-luvulla läpeensä. Politiikka tunki kouluihinkin. Siitä päästiin eroon vain pyristelemällä. Ovatkohan ne ajat unohtuneet, kun havitellaan 16-vuotiaille äänioikeutta. Ajatus on eräällä tavalla kaunis, mutta kouluihin se toisi politiikan. Menneestä pitäisi oppia.
Vaikeaa se tietysti on. Kaikki eivät ottaneet oppia 80-luvun lopun rajusta ylikuumenemisesta ja sitä seuranneesta 90-luvun alun mahalaskustakaan.
Euroopan Unionin vuonna 1995 alkanut jäsenyys karvastelee monia suomalaisia yhä, osin syystä. EU:n ehkä parasta antia on, että unioni toimii laajalla alueella rauhan takeena. Euroopassa nähtiin 90-luvulla, että ihmisryhmät voivat vieläkin nousta asein toisia ihmisryhmiä vastaan. Talouden nousut ja laskutkin ovat loiventuneet euron myötä.
Langattoman viestinnän raju kasvu sävytti 90-lukua ja uuden vuosituhannen alkua. Kännykän huonosti harkittu käyttö johti jopa ministerin vaihdokseen. Vielä aivan lähihistoriassa sellaista mahdollisuutta olisi pidetty tieteiskirjallisuuden kehnona vitsinä.
Tätä päivää sävyttää huoli ympäristön tilasta. Katastrofien uhatessa on syytä muistaa, että parhaat vaihtoehdot löytyvät vain keskustellen. Sananvapaus ja keskustelu ovat kansanvallan hienoimmat osat. Niitä kunnioittaa jokainen kunnon toimittaja. Niin minäkin, tälle palstalle viimeistä kertaa kirjoittaessani.
Laatikoita tyhjentäessä pursuu esiin paljon palautetta, vaikka kaikki ei ole tallessa. Sitä selailee syvästi kiitollisena.