Kirjoittaja on Finanssialan Keskusliiton
toimitusjohtaja.
Ihmisen elämän päämäärä on onnellisuus, ihmisarvoinen elämä.
Vaalien alla puolueet julkaisevat ajatuksiaan, miten turvataan suomalaisten hyvinvointi, joka takaa onnellisen elämän.
Keskustelu suomalaisen hyvinvoinnin nykytilasta ja tulevaisuudesta on kuitenkin jäänyt varsin pinnalliseksi. Tuntuu siltä, että vakavissakin vaalipuheissa vältellään teemoja, jotka kansalaisia eniten kiinnostavat.
Vielä heikompia puheet ovat, kun ongelmat kyllä myönnetään, mutta luvataan silkaksi silmänlumeeksi osoittautuvia hokkus pokkus -ratkaisuja.
Hyvinvointimme rahoituspohja olisi rapautunut jo ajat sitten ilman kahta suurta poliittista ratkaisua. Monet itseään vastuullisiksi kutsuvat poliitikot vastustivat viimeiseen saakka näitä molempia: EU-jäsenyyttä ja valtiontalouden säästötalkoita suuren laman jälkeen.
EU-jäsenyys moninkertaisti kansantaloutemme kasvupotentiaalin, mahdollisti Nokian nousun ja ict-buumin. Valtion menojen leikkaus ja toteutettu hevoskuuri pelastivat maan jokseenkin varmalta konkurssilta, johon julkinen talous oli 1980-luvun loppuun mennessä ajautunut.
Parin kymmenen vuoden takaiset ratkaisut eivät enää riitä. Uusi rapautuminen on edessä ilman uusia avauksia. Hyvinvointiyhteiskuntaidylli ei säily eikä onnellisuus toteudu itsestään.
Asiat ovat vielä kohtuullisen hyvin, mutta hyvinvoinnin rahoituspohjan murentuminen väestörakenteen muuttumisen vuoksi on ratkaisematta.
Kaikki puolueet ovat samaa mieltä perusasioista: terveydenhoitojärjestelmälle on tehtävä pikaisesti jotain, jotta sairaat saisivat tarvitsemaansa hoitoa. Kuntien talousahdingosta on päästävä eroon, jotta myös kaikki muut kuntien hyvinvointipalvelut voidaan pitää kunnossa.
Ikäihmisten tilanne, joka on osassa maata katastrofaalinen, on saatava paremmalle tolalle. Jokainen ihminen ansaitsee arvokkaan vanhuuden.
Suomen hyvinvointimalli on kehittynyt sotien jälkeen suotuisasti poikkeuksellisen nopean talouskehityksen sekä pitkään vallinneen suotuisan huoltosuhteen johdosta. Viimeisen 20 vuoden aikana hyvinvointimallin kestävyys ja mallin kehittäminen on osoittautunut haasteelliseksi muun muassa väestön elinajan odotteen kasvun, vanhushuoltosuhteen heikkenemisen sekä julkisiin palveluihin kohdistuvan vaatimustason nousun johdosta.
Haasteet lisääntyvät, sillä etenkin terveydenhoitoa ja hoivaa tarvitsevien ikäihmisten määrä ja suhteellinen osuus kansasta kasvaa samalla kun työikäisen väestön määrä vähenee.
Tämä ei tule kenellekään politiikkaa seuranneelle puun takaa. Useissa valtiovarainministeriön raporteissa todetaan, että nyt nähty globaali talouskriisi heikentää julkista taloutta pysyvästi.
Kuntasektorilla on erityisen vaikea tilanne. Kunnat ovat keskenään varsin erilaisessa asemassa lakisääteisten hyvinvointipalveluiden rahoittajina ja toteuttajina. Käytännössä monet kunnat toteuttavat muodollista itsehallintoaan kunnan ulkopuolelta tulevalla rahoituksella. Siitä suurin osa tulee valtionapuina sekä kuntaveron tasauksen kautta muilta kunnilta.
Suomalaisen hyvinvointimallin erityinen haaste on sen monikanavaisuus ja monimutkaisuus. Valtion, kuntien ja sosiaaliturvarahastojen rooli on epäselvä. Ongelmia aiheutuu myös palvelulupausten sisällön epämääräisyydestä.Perustuslailla turvatuista hoivapalveluista on vastuussa kotikunta.
Hoivapalveluista ei kuitenkaan ole lainkaan lainsäädäntöä, joka määrittelisi sen milloin ja millaista hoivaa kansalainen on oikeutettu saamaan. Kuntien erilaiset mahdollisuudet ja palvelulupausten epämääräisyys vaarantavat siten kansalaisten yhtenäisen kohtelun jopa perustuslain turvaamissa palveluissa. Ihmisille on siksi nykyistä selkeämmin kerrottava, milloin ja millaisiin julkisiin palveluihin, erityisesti vanhuspalveluihin, he ovat oikeutettuja.
Jo pääministeri Matti Vanhasen II hallituksen hallitusohjelmassa todettiin: "Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisessa hallitus haluaa selkeyttää oman vastuun, yhteisen vastuun ja yhteiskunnan vastuun välistä suhdetta." Vanhasen hallitus lupasi myös selvittää "ikääntymiseen varautumisen riittävyyden" ja "ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin" hallituskauden aikana.
Valitettavasti työ on pahasti kesken. Hallituksen puolustukseksi on todettava, että globaali talouskriisi nosti rimaa aika lailla. Ikääntymiseen varautumisesta tiedetään, ettei se ole tällä hetkellä riittävää, julkisen ja yksityisen vastuun raja on selkeyttämättä eikä tarvittaviin toimenpiteisiin ole ryhdytty.
Seuraava hallitus voisi jatkaa tällä vaalikaudella aloitettua työtä kehittämällä uusia julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuutta hyödyntäviä hyvinvoinnin rahoitusmalleja. Kaikille suomalaisille on tarjottava perusturva, jonka tulee mahdollistaa hyvä elämä koko elinkaaren ajan.
Tätä perustaa pitää voida itse täydentää.
Kansalaisilla pitää olla mahdollisuus säästämällä, vakuuttamalla ja omaisuutta hyödyntämällä varautua pitkään ikään ja rahoittaa julkisia palveluita täydentävät vanhuspalvelunsa, kuten voimakkaasti kasvavat hoivapalvelut. Ihmisille on uskallettava antaa oikeus omaan elämäntilanteeseensa sopiviin valintoihin.
Hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuden kannalta on löydettävä tasapaino yksilön vapauden ja vastuun välille. Julkisesti rahoitetut palvelut tai niiden sijasta annettava palveluseteli sekä kansalaisen oma rahoitus muodostavat lähtökohdan hyvinvointipalveluiden kokonaisrahoitukselle.