Loppiaisviikko päättyi Suomen Keskusta ry:n tahdissa. Puolue oli yhtäkkiä kaikkialla.
Ulkomaankauppaministeri Paavo Väyrynen avasi pelin. Taitavin sanankääntein hän ilmoittautui puheenjohtajaehdokkaaksi sanomatta sitä suoraan. Nyt tarvitaan kokemusta ja jokaisen, joka on puolueen asettamissa johtotehtävissä, velvollisuutena on olla käytettävissä.
Olisi voinut Väyrynen sanoa kiertelemättä, että tässähän on sellainen mies, kokenut, pätevä, osaava ja ministerinä jo viidellä vuosikymmenellä. Kirkonrakentaja, tanhuaja, kansanopistomies ja kuulu kotiviinin tekijä. Kaikki sujuu. Miksi ottaa puolueen keulaan joku märkäkorva?
Kuluneella viikolla Väyrynen ehti lisäksi tyrmäämään EU:n siitä, että se hyväksyi Kööpenhaminan ilmastokokouksen lopputuloksen ja varoittamaan haastattelussa kajoamasta presidentin valtaoikeuksiin.
Ei unohtunut muuta kuin se, että Väyrynen itse saavutti nuorena miehenä politiikassa melkein kaiken haluamansa. Nuori ikä ei ollut esteenä. Vain pääministerin posti ja presidenttiys ovat jääneet saavuttamatta. Euroedustajan postiltakin mies tunki itsensä vastoin kaikkia veikkauksia hallitukseen, olkoonkin että oven saranapuolelta.
Väyrysellä on kummallinen taito ottaa haluamansa. Tyylipisteistä viis. Ja silloin harvoin, kun jokin menee pieleen, syy on aina ilkeämielisen median.
Jos Väyrynen päättää tosissaan pyrkiä puolueen johtoon 20 vuoden paussin jälkeen, muiden kandidaattien kannattaa olla varpaillaan.
Ulkoministeri Alexander Stubb lohkaisi taannoin "rakastavansa" Paavoa. Se on harvinainen rakkaudentunnustus, varsinkin vieraasta puolueesta - ja aivan erityisesti kokoomuksesta. Stubbin ja Väyrysen näkemyserot ovat yleisesti tiedossa.
Edes omassa puolueessa keskustassa kaikki eivät rakasta Paavoa. Vain päivä sen jälkeen, kun hän ehti kevyen verhoillusti kehumaan itsensä ja yli 60-vuotiaat puoleen edustajat, joukko kepun nuoria leijonia ilmoitti, että alle 60-vuotiaatkin voivat osata jotakin.
Viesti ja osoite olivat selvät.
Kuka se kysyikään, että jos kaikki ystävät ovat tuollaisia, mihin tarvitaan vihollisia?
Keskustasta tuli muitakin yllätyksiä. Liikenneministeri Anu Vehviläinen, yksi puheenjohtajakisan ennakkosuosikeista, ilmoitti ettei kiinnosta. Perhe ajaa pyrkimisen edelle.
EU-komissaari Olli Rehn viestitti avustajansa kautta, ettei hänellä ole mitään lisättävää siihen, mitä hän sanoi taannoin Helsingin Sanomille. Ja Rehnhän sanoi, että on kahdesti pyrkinyt kepun johtoon ja ettei aio enää pyrkiä.
Kai se uskottava on. Rehn on karistanut suomalaisen puoluepolitiikan pölyt kengistään. Tuskin lopullisesti, mutta ainakin lähivuosiksi.
Toistaiseksi ainoastaan hallinto- ja kuntaministeri Mari Kiviniemi on STT:n välittämän uutissähkeen mukaan pyrkimässä keskustan puheenjohtajaksi. Ympäristöministeri Paula Lehtomäki tuumaa vielä. Elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen ei lopulta ole poissa pelistä hänkään.
Kepulaisten täyttämän poliittisen viikon kruunasi uutinen, jonka mukaan Eeva Kuuskoski korvaa Terttu Savolaisen sosiaali- ja terveysministeri Liisa Hyssälän valtiosihteerinä.
Mistä näitä entisten aikain kepulaisia oikein tulee? Ihan kuin 1980-luku olisi palannut. Ei tämä ihan sukupolvenvaihdoksen tunnusmerkkejä täytä.
Puheenjohtajapelin ensi tahdit ovat heti osoittaneet, että hallitustyöskentelyn paras terä on mennyt. Mielenkiinto on muualla, vaikka lama runtelee maata täydellä voimalla. Seuraavan pääministerin nimi puhuttaa enemmän kuin kasvava työttömyys, räjähdysmäisesti kasvava valtionvelka tai syöksykierteeseen ajautunut kuntatalous.
Keskustan keulaan pyrkivien pitäisi kuitenkin muistaa, että ensin pitää onnistua pääministerinä hyvin vaikeissa oloissa ja sen jälkeen johdattaa puolue vaalivoittoon vuoden 2011 vaaleissa.
Kun ottaa huomioon, millaisista tavoitteista on kyse, on suorastaan ihme, että joku moisen homman haluaa.
Vieläpä vapaaehtoisesti
Suomen sisäpolitiikka on jo käytännössä käännetty vaaliasentoon. Taistelusta tulee kiihkeä. Ensin keskusta hakee itselleen uuden puheenjohtajan. Sen jälkeen puolue koettaa apinan raivolla voittaa vaalit.
Kokoomuksella on sama aie. Puheenjohtaja Jyrki Kataisella on kaikkien aikojen tilaisuus nousta pääministeriksi. Ja tietenkin demarit hakevat revanssia. Puheenjohtaja Jutta Urpilainen tarvitsee tuloksen, jonka voi oikeasti tulkita vaalivoitoksi. Muuten tie vie toverituomioistuimeen.
Lama tai ei, vallasta kannattaa aina tapella - ja kyllä siitä tapellaankin.