Keskustaa on pidetty aina Suomen kovimpana puoluekoneena ja sen poliitikkoja taitavina vallankäyttäjinä. Johannes Virolaisen, Paavo Väyrysen ja Esko Ahon aikainen terä on kuitenkin tylsynyt. Kaikki näkevät, että SDP vie punamultahallitusta, eikä keskustan ministeriryhmä vikise edes muodon vuoksi.
Yli vuosi sitten Anneli Jäätteenmäen johdolla SDP:n ja RKP:n kanssa hallitukseen marssinut ja viime kesänä Matti Vanhasen johtoon siirtynyt keskusta on yllättänyt viileällä asiallisuudellaan ja kiltteydellään. Puolueen kahdeksanjäseninen ministeriryhmä toimii kuin kylmän kohmettama alokasporukka, joka odottaa, että veri lähtisi kiertämään varpaissa. Tällaista pehmokeskustaa ei ole nähty miesmuistiin hallituksessa. Keskusta on ollut aina itsetietoinen ja tarvittaessa päälle käyvä edunvalvontapuolue.
Keskustan eduskuntaryhmä nuokkuu jonkinlaista Ruususen unta. Siinä ei ole yhtään poliitikkoa, joka olisi yrittänyt nousta päätä pitemmäksi muita ja sytyttää aatteen paloa. Kun vielä keskustan maineikas puoluetoimistokin haukottelee tyhjän panttina uudessa talossaan, ei ole ihme, ettei puolueelle ole syntynyt tällä vaalikaudella omaa vahvaa profiilia hallituspolitiikassa. Keskusta on ollut pääministeriasemastaan huolimatta SDP:n vietävissä.
Keskustalla ei silti mene huonosti. Vanhasen rakentava tyyli miellyttää muitakin kuin SDP:tä. Hänestä on tullut nopeasti hämmästyttävän suosittu, ja keskustan kannatuskin on lähtenyt hänen imussaan nousuun Jäätteenmäki-kriisin jälkeen. Vanhasessa on valtiomiesainesta, mutta pystyi vakuuttamaan muut kyvyistään poliittisena johtajana vasta saatuaan pääministerin viran sattuman kauppaa.
Keskustan matala profiili selittyy hyvin pitkälle Vanhasen asiallisella ja sovittelevalla persoonalla, mutta siihen vaikuttaa myös politiikan logiikka. SDP ja keskusta rakensivat Suomea noin 50 vuotta yhdessä, kunnes ajautuivat 1987 pitkään, vasta viime vuonna päättyneeseen asumuseroon. Uuden yhteistyön uskottavuutta pitää vahvistaa, jotta punamulta voisi jatkaa vuoden 2007 jälkeenkin. Keskusta toimii sen takia kuin luokan kiltein oppilas.
Politiikan logiikkaan kuuluu myös se, että kansa kaipaa väkivahvan Lipposen sekä värikkään Jäätteenmäen jälkeen rauhallisempaa menoa politiikkaan. Keskustan profiilia on madaltanut sekin, että puolueessa on jouduttu opettelemaan uudelleen vallankäyttöä pitkän oppositiokauden jälkeen.
Keskustan ministereistä vain Mauri Pekkarisella ja Seppo Kääriäisellä oli hallituskokemusta, mutta kumpikin heistä on ollut kuin kalpea varjo entisestä. Muille keskustalaisille Vanhasta myöten ministeriys on ollut uusi, suuri seikkailu.
Kun Jäätteenmäki valitsi ministerinsä huhtikuussa 2003, hän halusi modernisoida keskustaa uusilla kasvoilla. Juuri siksi kokematon Tanja Karpela sai armon. Hänestä tehtiin kulttuuriministeri.
Politiikan pitää olla seksikästä, Amerikassa sanotaan. Karpela täyttää ehdon, kirjaimellisesti, ja suoriutuu työstään nopeaoppisena kohtuudella, mutta hän on ollut hieman valju kuten räväkkä peruspalveluministeri Liisa Hyssäläkin. Puhe soljuu, mutta teot puuttuvat. Karpelan julkisuuden määrä ei ole missään suhteessa hänen työpanokseensa, mutta sehän ei ole hänen vikansa.
Jäätteenmäki olisi jättänyt Pekkarisen pois hallituksesta, jos olisi uskaltanut, mutta hänellä ei ollut varaa heittää yli laidan yhtä aikaa häntä ja Seppo Kääriäistä, kahta vanhaa partaa. Pekkarisesta tuli kauppa- ja teollisuusministeri. Vastuullinen virka, jossa joutuu ottamaan huomioon koko elinkeinoelämän edut, on rauhoittanut terrierimäisestä Pekkarista kummasti.
Himoverottaja ja siltarumpupoliitikko saavat hänestä ylivallan enää harvoin. Pekkarisen asema ei ole enää muutenkaan yhtä vahva kuin Esko Ahon hallituksessa, jossa hän oli pääministerin uskottu. Hänellä on nyt vain oma tontti hoidettavanaan.
Kääriäistä on maltillistanut puolustusministerin virka, jonka hän peri Vanhaselta. Hän ei voi enää huseerata joka paikan höylänä ja laukoa nasevia poliittisia kommenttejaan kaikesta, mikä liikkuu. Hänen täytyy hallita kerrankin oma tonttinsa kunnolla ja pitää kieli keskellä suuta. Kääriäinen on oudossa asemassa: aikaa ja tilaa valtapeleihin ei ole.
Virka on sitonut käsistä ja jaloista keskustan ministeriryhmän kaksi ärhäkkää sisäpoliitikkoa, ja se näkyy. Meno on vaisua ja teknokraattista.
Keskustan yllättäjäksi linjanvetäjänä on noussut kuntaministeri Hannes Manninen, joka oli ennen uutta pestiään äänestäjien silmissä yhtä harmaa hiirulainen kuin Vanhanen. Tornion kaupunginjohtajalla on ollut näkemyksiä ja kanttia sanoa kantansa julki.
Manninen on tehnyt Oulusta Suomen toisen pääkaupungin, vienyt kunnilta yhteisöveron ja pakkolunastanut tonttimaata pääkaupunkiseudulla. Nyt hän pakottaa pääkaupunkiseudun kunnat panemaan hynttyyt yhteen. Huuto on hirveä. Kovat sanat eivät ole johtaneet toistaiseksi mihinkään, mutta Manninen on ollut suorapuheisuudessaan piristävä poikkeus niitä näitä laskettelevien ministereiden joukossa.
Nuori ulkomaankauppaministeri Paula Lehtomäki pärjää hyvin vaativassa työssään maailman eri kolkilla. Hän on älykäs ja taitava, eikä hänessä ole tippaakaan tärkeilijän vikaa. Hänestä kuullaan vielä, mutta vasta kun keskusta valitsee johtajaa Vanhasen jälkeen.
Fiksu Juha Korkeaojakin osaa asiansa, mutta hän ajautui epäonnekseen viljelijöiden kanssa hakaukseen heti ensimmäisenä vuonna maatalousministerinä. Hänen kanttinsa mitataan ensi syksynä, kun maatalouspolitiikan jatkosta päätetään.
Keskustan ministeriryhmä on sekalainen seurakunta, joka etsii vielä itseään. Se ei toimi vahvana tiiminä, vaan koostuu yksilösuorittajista. Pääministeripuolue ei kuitenkaan voi perustaa loputtomiin politiikkaansa SDP:n miellyttämiseen, jos se haluaa johtaa Suomea ja hallitusta. Haluaako se?